On Halloweenin aika.
Lapsille myydään pukuja, naamioita ja karkkeja. Aikuisille kaupataan juhlia ja horror-tapahtumia. Vietämme tuontijuhlaa.

Viime vuonna olimme varautuneet huonosti ovelle ilmestyviin olentoihin. En ole karkki-ihminen, joten talosta ei löytynyt yhtään mitään ”Karkkeihin ja Kepposiin”. Saimme onneksi sovituksi, että maksamme itsemme ulos kiperästä tilanteesta. Tänä vuonna olen varautunut ja aion avata oven valkosipuliletti kaulassa – varmuuden vuoksi. Naapuri kertoi yllättävänsä pienet mörönpoikaset naamio kasvoillaan. Hommaa oli testattu viime vuonna loistavalla menestyksellä. Osoitteesta tulee epäilemättä naapuruston Halloween-legenda ja tenavien rohkeuskoe-kohde nro 1. Fantastista, että aikuiset heittäytyvät leikkimielellä lasten mukaan.

Kaiken lystin keskellä ihmettelen, miksi juhla ja sen oheishärpäkkeet piti tuoda Atlantin takaa? Miksi meillä ei ollut omaa kekseliäisyyttä kehittää perinteisestä Pyhäinpäivästä myös nuorempia 2000-luvun sukupolvia kiehtova juhla? Miksi annoimme sen juhlan vaimentua hiljaiseksi ”vanhukset vievät kynttilän haudalle” -traditioksi? Miksi me mieluummin juoksemme vauhdilla kohti kuolemaa kuin pysähdymme matkan varrelle katsomme sitä silmästä silmään – tai silmää sille iskien? Emmekö kykene kohtaamaan elämän rajallisuutta edes yhtenä päivänä vuodessa? Onko meillä liian kiire someen, töihin, harrastuksiin? Miksi innostuimme kauhu- ja kuolemateemasta, kun sen voi somistaa kaupasta ostetulla valmiiksi annetulla rekvisiitalla? Miksi emme keksineet Pyhäinpäivälle omaa rekvisiittaa? Miksemme osanneet uudistaa omaa traditiotamme?

Vainajainmuistelukarnevaaleista hienoimpia on Meksikolainen traditio sokeripääkalloineen. Meillä Pohjolassa Dance Macabre -kulkueet tai kynttilän lisäksi pieni vodkasnapsi tai lämmin punssi ja pala leipää, ”Kippis ja kiitos”, läheisten ja muidenkin omaan elämään vaikuttaneiden ihmisten haudoilla voisivat olla yltiökaupallisen Halloweenin skandinaavinen versio.

Uuspakanallisuutta, joku tuhahtaa, mutta kenties silti jotakin enemmän, jotakin omempaa kuin ostettu kauhukarnevaali? Sitä paitsi ainakin kristillisestä karjalais-ortodoksisesta perinteestä löytyy ikiaikaisia ja hienostelemattomia tapoja kokoontua yhteen muistamaan tuonilmaisia. Luulisin, että esimerkiksi saamelaisiltakin löytyisi jotain. Nekin, jotka halajavat ei-kristilliseen historiaan saisivat skandinaaviperinteestä taatusti vaihtoehtoja jenkkihalloweenille. Juhlapäivähän meillä on jo vanhastaan valmiina, ei siihen tarvittaisi kuin nykyajan kokijalle avautuvaa omintakeista, pohjoista vetovoimaa. Niin ja huomio! ryyppäjäisjuhlan sijasta tarkoitan todellakin karnevaalia, visuaalisuutta, yhdessäoloa, laulua, tanssia.

Miksei meillä voisi olla pimenevään syksyyn sopivaa omaleimaista Vainajain muistelupäivää. Päivää, joka myös antaisi tilaisuuden kohdata edes muutaman tunnin ajan sen, mitä kulttuurimme yrittää kaikin keinoin väistää – elämän rajallisuuden. Sen sijaan, että yritämme vain jatkaa ostamista arjesta sunnuntaihin ja juhannuksesta jouluun tunteaksemme olevamme olemassa, vakuuttaaksemme itsemme ja muut siitä, että olemme vielä elossa.

• Elokuvafiguurit ja eroottiset kortit myytiin lokakuun huutokaupassa Helanderilla 300 € ja 110 €