Myyjän onneksi eilisessä blogissani hartaasti tutkailemani maalaus Gigantomakhia, jonka vastikään päähuutokauppaansa juhlinut Hagelstam & Co oli syystä tai toisesta sysännyt kuukausihuutokauppaan muun tavanomaisemman koti-irtaimiston joukkoon, nousi lähtöhinnastaan (1.000 €) todellisen arvonsa suuntaan ja sai loppuhinnakseen 9.500 euroa.

Minua muutamissa huutokaupoissa jo tavaksi tulleet esineestä huolimatta tasaisen tasapaksut lähtöhinnat sekä menneinä vuosina Ruotsin huutokaupoissa paljonkin harrastettu tietoisen & taktisen varovainen hinnoittelupolitiikka ärsyttävät.
Nousut vaikuttavat tietysti komeilta, sehän lienee tarkoituskin.
Toisesta näkökulmasta katsottuna jään silti miettimään, tiesivätkö kaikki asianosaiset, mitä ollaan myymässä? Eihän ”sivuunpanemiselle” ollut jotakin muuta syytä kuin aiemmin järjestetystä kärkihuutokaupasta myöhästynyt sisäänjättö tai työtapaturma alias ”ammattilipsahdus”?

Tämä maalaus oli yksi syksyn hienoimpia old master -teoksia.
Onneksi onnetar oli myyjän puolella. Niin ei aina käy, olkoonkin, että alan jargon kuuluu: ”Ostajat määräävät päivän hinnan”. Jos näin on, mihin asiantuntijan asettamaa lähtöhintaa edes tarvitaan?

Vaikka ostajien kiinnostus ja maksukyky määräävät päivän hinnan, ne eivät mielestäni poista huutokauppojen vastuuta yhtenä kaupallisella kentällä toimivista taiteen arvonmäärittelijöistä. Halusivatpa tai eivät, huutokaupoilla on valtaa, joka vaikuttaa myös myyjän taloudellisiin etuihin niin hinnoittelun, huutokaupan toteutuksen kuin väärennöskontrollin kautta. Vain päivittäin työtään tekevältä asiantuntijalta voidaan odottaa sitä, mihin maallikon ei voida odottaa kykenevän. Maallikko ”jää asiantuntijan armoille”, kun vaaditaan kykyä nähdä ja arvioida taidemarkkinoiden ja siellä liikkuvien yksittäisten teosten tilannetta tässä ja nyt, suhteessa menneisyyteen ja tulevaisuuteen, suhteessa senhetkiseen kotimaisen ostohaluun ja -kykyyn sekä ulkomaisen asiakaskunnan tuomaan lisäpotentiaaliin.

Niin kauan kuin huutokaupat esiintyvät asiantuntijaorganisaatioina, myyjät maksavat heille välityspalkkioiden muodossa tiedosta, taidosta ja halusta turvata myyjän etu ilman riskiä siitä, että kotimaasta löytyneet arvomaalaukset ja kansainvälisiä ostajia kiinnostavat teokset tulisivat hinnoitelluiksi alakanttiin ja sen seurauksena myydyiksi alle pitkällä tähtäimellä kelvollisen hinnan. Lisäksi hinnoittelu on aina asiantuntijakannanotto kohteen arvostuksesta ja toimii siten signaalina niin asiaan perehtyneille ostajaehdokkaille kuin kokemattomille ja epävarmoille ostajakandidaateille.

Varsinkin nyt, kun yleinen talouskurimus painaa päälle, hinnoittelussa täytyisi pyrkiä erottamaan ne teokset, joiden uutta nousua ei yleisön muuttumisen takia nähdä pitkiin aikoihin jos koskaan sekä ne teokset, joiden mahdollisuudet ulottuvat kotimaan ja ajan rajojen yli. Kun teoksen taidehistoriallisiin faktoihin, harvinaisuuteen tai muihin ainutkertaisuutta lisääviin tekijöihin perustuva arvo on jo vakiintunut aikojen kuluessa, tietty osa sen arvosta säilyy vaikka osa hartaista keräilijöistä ei pysty tai halua osallistua kisaan ja talouskehityksellä spekuloivien sijoittajien tai voittoa tuottavia löytöjä metsästävien kukkaronnyörit ailahtelevat.

Kaikki asianosaiset halunnevat myydä ”parhaasen mahdolliseen hintaan”, mutta paras hinta ei välttämättä ole yhtä kuin alin mahdollinen lähtöhinta. Lähtöhinta kuitenkin sitoo myyjää: toimeksiannon allekirjoittamalla hän sitoutuu tyytymään kilpailun puuttuessa ”vain” lähtöhintaan tai sitäkin alempaan pohjahintaan. Yllätyksiä tapahtuu jokaisessa huutokaupassa molempiin suuntiin, ylös- ja alaspäin.

Siksi reaalihinnoittelu turvaa myyjän edut paremmin kuin ultravarovaisuus. Olkoonkin, että varovaiset hinnat houkuttelevat paikalle omaa voittoaan janoavat taidesaalistajat.

Kuva: Hagelstam & co nettiluettelo