Olisiko aika laajentaa taidekaupasta käytyä keskustelua teosten aitouden kontrolloimisesta myös laadunvalvontaan?
Taidekaupassa toimivat taideteosten jälleenmyynnin asiantuntijat seisovat paikallaan paljon vartijoina. Nämä alan portinvartijat määrittelevät myyntiin hyväksyttävät teokset, niiden hintatason eli sen, minkä arvoiseksi teokset rahalla mitattuna arvioidaan ja mitä niistä ostajalta pyydetään. He markkinoivat, nostavat esiin halutuimpia ja kysytyimpiä taiteilijoita. He käyttävät oikeutta kieltäytyä ottamasta välitettäväksi taidetta niiltä tekijöiltä, joista ostava yleisö ei ole kiinnostunut. He määrittelevät, mikä taide ylittää vain tavallisen viikko- tai kuukausihuutokaupan riman ja mikä korotetaan vuoden päätapahtumien tähdistöön.
Alas asetetut hinnat lähettävät signaalin taiteilijan tuotannon vähäisestä kysynnästä tai arvon laskusta. Yleisö vastaa tähän olettamalla, että tietyistä teoksista tai tekijöistä ei ole syytä maksaa suuria summia. Korkeat hinnat puolestaan vihjaavat laajaan kysyntään, kasvavaan kiinnostukseen tai arvon nousuun. Taidekauppaa seuraava yleisö vastaa tähän odotetulla tavalla tarjoamalla myyntiin kärkisijoilla olevien taiteilijoiden ja designtähtien tuotantoa.
Kun kaupankäynti kiihtyy ja taiteilijan suosio ja maine kasvavat, myös väärentäjät tarttuvat tilaisuuteen. Taidekaupassa tämä voi näkyä niin, että aitojen ja jo silmämääräisestikin arvioiden hyvien, ellei suorastaan erinomaisten teosten joukkoon eksyy huutomerkin lailla esiin pomppaavia, tekijän tunnusomaisesta tyylistä ja taitotasosta poikkeavia tekeleitä. Onko siis olemassa riski, että taidekaupan uskottavuus alkaa kärsiä, jos hyvätasoisten teosten joukossa myydään selvästi keskivertoa heikompia teoksia ja suorastaan epäilyttäviä yksilöitä?
Olen aiemmin kiinnittänyt huomiota Hugo Backmanssoniin. Jos olet aikeissa sijoittaa hankintabudjettisi tähän taiteilijaan, joka tunsi hevoset ja niiden anatomian erinomaisesti, kiinnitätkö huomiota siihen, että huutokaupoissa on myyty silmiinpistävän eritasoisia teoksia samalta taiteilijalta. Yksi Backmanssonin ratsastaja oli kuin suoraan Game of Thronesin kuolleiden armeijasta. Samanaikaisesti tarjolla on ollut pari erinomaista hevoskuvaa, joissa eläimen anatomia, liike ja olemus on kuvattu viimeistä piirtoa myöten taidokkaasti, koko lämminverisessä komeudessaan. Minussa ensin mainittu anatomialtaan ja liikeradaltaan omituinen kaakki herättää huolen vähintään laaduntarkkailun puutteesta.
Miksi taidekaupan portinvartijoiden sitten pitäisi tarkkailla myyntiin hyväksyttävien teosten aitouden ohella myös niiden laatua? Eikö tarkoitus olekaan myydä paljon ja tuottaa mahdollisimman hyvää tulosta? Heikoimpien teosten karsiminen kieltämättä pienentäisi liikevaihtoa. Se vähentäisi myytävien teosten määrää ja kaventaisi erilaisille lompakoille sopivaa hintahaitaria. Se sulkisi myyntipaikan teoksilta, joita tehdessään taiteilijalla ei ollut paras hetkensä. Ei ole syytä moittia taiteilijoita: kukaan meistä ei onnistu aina ja kaikessa täydellisesti. Niin sanottujen maanantaikappaleiden kohdalla karsiminen voisi olisi epäreilua, mutta hinnan asettaminen alarekisteriin olisi vain karua realismia. Maanantaipäivä tai ei, koulutettu taiteilija ei unohda oppimaansa ja lankea alkeellisiin virheisiin taiteilijan perustaidoissa kuten mittasuhteissa, perspektiivissä tai anatomiassa.
Siirtykäämme siis takaisin taidekaupan toimijoihin ja tarkastelkaamme heitä taiteilijan, myyjän ja ostajan edunvalvojina, jotka perustelevat välityspalkkiotaan asiantuntijapalvelulla. Eikö tiukempi laadunvalvonta lähettäisi yleisölle signaalia korkeatasoisesta ja tinkimättömästä myyntipaikasta, jossa asiantuntijoiden taiteellinen silmä ja arviointikyky ovat kohdillaan ja jossa tehtyihin valintoihin ja niiden kestävyyteen voi pitkälläkin aikavälillä luottaa? Eikö se kertoisi myyjille, että asioidessaan välityspalkkioita veloittavien asiantuntijoiden kanssa he saavat taideteoksensa myyntiin hyvässä, ellei jopa parhaassa seurassa? Eikä se kertoisi ostajille, että välityspalkkioita työstään perivät asiantuntijat kantavat vastuuta siitä, että heidän kauttaan tehdyt hankinnat ovat taiteelliselta ja rahalliselta arvoltaan kestäviä – ja että satsaus hyvään tasoon kannattaa aina?
Kun katselen huutokauppaluetteloita kymmenien vuosien takaa, näen rajatun määrän tiukalla seulalla valittuja taideteoksia, antiikki- ja keräilyesineitä. Määrä on suppea, mutta taso hengästyttää. Kun katselen 24/7 pyörivää nettihuutokaupparulettia, näen massoittain tavaraa, korkeaa, hyvää, passelia ja heikkoa laatua, taiteen, antiikin ja keräilyesineiden haute couturea ja pikamuotia. Onko määrä korvannut laadun? Ovatko arvohuutokaupat muuttuneet tavarakaupoiksi?
Taidemarkkinoiden toimijoilla on valtaa vahvistaa, murentaa ja sekoittaa taidekauppaa, sen uskottavuutta ja luotettavuutta. Siitä myös asiantuntijavaltaa käyttävien tulisi pitää kiinni taiteilijoiden, myyjien ja ostajien edun nimissä. Kun laadunvalvonta pettää, taidekauppa astuu miinakentälle, jossa aidot, tekeleet, kopiot ja väärennökset menevät ennen pitkää sekaisin. Seurauksena on ostajien kato jälleenmyyntimarkkinoilta, mitä yksikään taidetta omistava tuskin toivoo. Ostajalle jää sentään yksi turvasatama: nykytaide ja hankinnat suoraan taiteilijalta tai galleriasta, tekijän itsensä konsultoimana.
Kuvat Hugo Backmanssonin maalauksista: www.hagelstam.fi, www.bukowskis.com
Artikkelikuva: Tuija Peltomaa/Tallinna
ARTease 