Taideripustuksen tai -näyttelyn kuratointi on näkemyksiä, ajatuksia, ideoita, syventymistä, suunnittelua, yhteistyötä. Välillä se on myös käsillä tekemisen konkretiaa. Tässä videossa valmistellaan tekstiilitaiteen esillepanoa kahdelle pitkälle kaarevalle seinälle. Molemmat ripustettavat teokset ovat 1980-luvulta. Taiteilijat ovat Kristiina Ihamuotila ja Eila Rasinmäki. Halusin valita maalausten rinnalle teoksia, jotka muuttavat avoimen tilan äänimaisemaa ja tuovat tilaan pehmeyttä, lämpöä, luonnonmateriaalit ja kosketuksen. Taiteilijoita, jotka ovat uudistaneet käsitystä siitä, mitä ryijy voi olla. Jotka ovat ravistelleet pölyjä ryijy- ja räsymattoperinteen harteilta. Oli ilo antaa näkyvyyttä tekijöille, jotka ovat luoneet pohjaa ja avanneet tietä suomalaiselle nykytekstiilitaiteelle.
Hyvä tuli, ja kiitosta tilan käyttäjiltä kuuluu. Lämpimät kiitokseni ripustustyöstä, Beweship!
otsikkokuva: yksityiskohta Kristiina Ihamuotilan tekstiiliteoksesta Valoharjanteet 1988.
Viimeisen vuoden aikana tamperelainen Annmaris ja pariisilainen PIASA ovat tehneet Paavo Tynellille saman, minkä ranskalaisen Petit Palais’n ja suomalaisen Ateneumin yhteistyönäyttely teki Albert Edelfeltille. Suomalaiset ovat nostaneet omat mestarinsa ylös ja katseiden valokeilaan. Pariisista kuuluu ihastuneita huudahduksia: ”C’est magnifique! C’est incroyable!”
Me puhumme mielellämme ”maailmalla” mainetta saavuttaneista suomalaisista taiteilijoista. Syntyy helposti harha, että 1800-1900-lukujen vaihteessa ulkomailla menestyneet taiteilijamme ovat säilyneet siellä tasaisen tunnettuina tähän päivään saakka tai että huutokaupoissa huippuhintoja saavuttavat muotoilijat ovat kysyttyjä nimenomaan suomalaisuutensa takia.
Kyllä, Paavo Tynellin valaisimia myytiin 1950-luvulla New Yorkin Finlandia Housessa ja ne löysivät tiensä huippusisustuksiin Yhdysvalloissa. Tämä ei silti takaa, että Tynellin messinkivalaisimia ihaileva amerikkalainen miettisi nykyhuutokaupan sivuja selatessaan muuta kuin vaikuttavaa muotoilua, upeita yksityiskohtia ja hienoa materiaalin käyttöä. Jos hän ei satu olemaan design-entusiasti, hän ei todennäköisesti mieti suunnittelijan kotimaata. Huippudesign on huippudesignia ja joukosta erottuvat mestariteokset ovat erottuvia mestariteoksia olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa. Tekijän nimi on tärkeä tietää, mutta hänen kotimaansa ei ole ratkaiseva asia. Sisustuslehdessä julkaistu kuva tai valinta tunnetun sisustusarkkitehdin suunnittelemaan interiööriin on suurempi meritti. Skandinaavisuus voi olla plussaa, mutta lopulta Suomi on vain yksi pohjoismaa muiden joukossa.
Kyllä, Albert Edelfelt oli omana aikanaan kuuluisin ja kansainvälisillä areenoilla ylivoimaisesti näkyvin suomalainen taiteilija – nykytermein influensseri, vaikuttaja. Hän teki pitkän uran Pariisissa. Hänen maalauksiaan oli esillä arvostetuimmissa taidenäyttelyissä, ja niitä ostivat ja tilasivat niin Ranskan valtio kuin yksityiset ulkomaiset keräilijät. Tämä ei kuitenkaan takaa, että ranskalaisiin koulukirjoihin painetun Louis Pasteurin muotokuvan tekijäksi tiedettäisiin Albert Edelfelt saatikka että se mainittaisiin suomalaisen taiteilijan työksi. Olennaista on tunnistaa Ranskan oma ylpeys, Pasteur, joka kehitti rokotteen vesikauhuun.
Olisi kotisokeutta ajatella, että suomalaisen taiteen ja muotoilun maine kantaisi vuosisadalta toiselle ja voisimme rakentaa maineen juhlapöydän yhä uudelleen vanhojen eväiden varaan. Ei, meidän taiteilijamme ja muotoilijamme eivät ole automaattisesti tunnettuja eivätkä näyttelykävijät ryntää sankoin joukoin museon kirjapuotiin tai nettiin hakemaan näkemästään lisää tietoa. Tieto täytyy viedä ja jakaa – ja se on meidän tehtävämme.
Ateneumin taidemuseon tuottama Albert Edelfelt -näyttely Petit Palais’ssa oli Edelfeltin ensimmäinen yksityisnäyttely Pariisissa. Vihdoin vuonna 2022 suomalaistaiteilija, joka kuoli vuonna 1905, esiteltiin ranskalaiselle yleisölle, käytännössä toisessa kotimaassaan! Hän sai nimen ja kasvot. Hänen elämäntarinansa kerrottiin. Hänen maailmansa avautui nähtäväksi. Ehkä jotkut taiteen ystävät lähtivät hänen jalanjäljissään Porvooseen. Ehkä ensi kesänä tulee lisää muitakin, jotka saivat kuulla, että täällä voi edelleen kokea taiteilijan autenttisen työskentely-ympäristön ja astua Edelfeltin jalanjäljissä hänen pieneen ateljeehensa ja Haikkoonlahden rantaan. (Katso ja tutustu, tervetuloa! https://www.albertedelfeltinateljee.fi)
Paavo Tynellille ja monille muille suomalaisille muotoilijoille pariisilaisen PIASAn ja tamperelaisen Annmaris Nordic Auctions huutokauppatalojen yhteistyö on tehnyt saman kuin Petit Palais ja Ateneum tekivät Albert Edelfeltille. Piasa ja Annmaris ovat vieneet suomalaisten designereiden tuotantoa nähtäville Pariisiin. Elämän ja esineiden tarinoita on kirjoitettu huutokauppaluetteloon. Mukaan on liitetty valokuvia ja dokumentteja autenttisista interiööreistä ja arkkitehtuurikohteista. Tynell ei ole enää vain se taiturimainen, muiden vertaistensa joukosta erottuva muotoilijalahjakkuus. Hänellä on kasvot ja kotimaa – ja ne ovat suomalaiset.
Voiko enempää kulttuurityötä Suomen tunnetuksi tekemisen eteen vaatia? Kyllä voi, mutta nyt en lastaa lisää odotuksia Kansallisgalleriamme Ateneumin ja sen johtajan Marja Sakarin tai huutokauppatalo Annmaris’in ja sitä luotsaavan Takalan perheen harteille. On aika heittää pallo kaikille Suomen kaupungeille, museoille ja kulttuurin parissa toimiville. Teille, jotka ihailette meidän taiteilijoitamme. Teille, jotka järjestätte paikkakuntanne omien taiteilijoiden ja muotoilijoiden näyttelyitä. Suomessa syntyneiden taiteilijoiden lisäksi meillä on monia muualta tänne tulleita taitajia, joiden kotimaassa ei havahduta heidän saavutuksiinsa kaukana pohjoisessa Suomessa, jos me emme kerro hallussamme olevista aarteista.
Jos pitäisimme ääntä niin, että se kuuluu Ruotsiin saakka, tulisivatko ruotsalaiset taiteen ystävät katsomaan, mitä Louis Sparre teki ja saavutti Suomen-vuosinaan? Jos lataisimme puffia nettiin ja someen ranskaksi ja englanniksi, matkustaisivatko belgialaiset ja englantilaiset maalaustaiteen ja keramiikan ystävät katsomaan, mitä heidän arvostettu modernistinsa A.W. Finch sai aikaan Suomessa, pienessä Porvoon kaupungissa kaukana meren takana? Ehkei väkeä saapuisi jonottamaan museoidemme oville sankoin joukoin, mutta jokainen vieras olisi tervetullut ja veisi mukanaan sanan ”Suomi”.
Huutokauppojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen samat nimet: Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela. Muotoilun puolella kärkinimet ovat Aalto ja Tynell. Kiinnostavaa on, että tieto tekijästä, kuva kasvoista, pieni pala elämäkertaa ja välähdys autenttisista ympäristöistä näyttävät nostavan kiinnostuksen, kysynnän ja hinnat uudelle tasolle. Loppupeleissä olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä taideteoksista ja designista maksetaan vaan se, että ne saavat historian, niiden tekijä saa kasvot ja että tarinat kerrotaan ja jaetaan.
Jos haluamme tasoittaa tietä tulevaisuuden suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja menestystarinoille, meidän on itse tehtävä itsemme näkyväksi ja levitettävä tarinamme jaettaviksi. Se on paras lahja, jonka voimme antaa seuraaville sukupolville.
Paavo Tynell, kattovalaisin, koristeena vihreät lehdet ”neulaset”, puiset pallot ”kävyt” ja messinkikoristeet ”kukinnot”. Myyty 188.500,- €, Finnish Design Piasa X Annmaris
Taidekeskus Salmela on vuosi toisensa jälkeen Suomen kesän taidekohteista vetovoimaisimpia. Pääroolissa ovat tietenkin taiteilijat ja heidän teoksensa, mutta monen paikalle saapuvan kohdalla määränpään ratkaisee kokonaisuus. Sielua lepuuttava miljöö, silmiä ravitseva sisältö, vatsaa hellivät palvelut, vanhan ystävän tavoin vieraat vastaanottava henkilökunta, hyväntuulinen tunnelma ja monipuolinen konserttitarjonta ovat Salmelan kesää parhaimmillaan. Kävijä kuin kävijä tuntee aina olevansa tervetullut. Tässä kesän satoa Salmelan näyttelyistä 2017.
Marjatta Tapiola, Jussi Mäntynen ja Tero Laaksonen. Eläin, eletty keho ja elämä, yhteinen historiamme, muinaisten ja kaukaisten kulttuurien jäljet.
Salmelan kesän 2017 nuori taiteilija Essi Peltonen, kasvoja ja ihmisyyden olemuksia. Aaron Heino, teräsveistoksia arkisen ja esteettisen kohtauspisteessä. Topi Ruotsalainen, ajankohtaisesti puhuttelevia maalauksia ihmisyydestä.
Jenni Yppärilä, tutkimuksia Viipurin kaupunkimiljöössä ja paikan identiteetti.
Satu Laurel, tarunomaisuutta, dekoratiivisuutta, ornamentaalisuutta ja eksooottisuutta. Vahvoin elein maalaava Johanna Lumme, hetkiä aineellisessa, aistillisessa luonnossa.
Tomas Byström, polkuja ja havaintoja arjessa. Jasmina Ijäs, matkoja satujen ja myyttien eläinpantheonissa.
Marjatta Tapiola, jälkiä läpieletystä elämästä. Elina Kujansuu, palaamisia luontosuhteemme juurille.
Monia armorikkaita vuosia taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja, konsuli Tuomas Hoikkala. 5 tusinaa tuli täyteen 16.9.2017.
Työsi on tuottanut ikimuistoisia kokemuksia ja se on avannut monille tien taiteen pariin. Taide on kohtaamisia, tekijöiden, teosten ja yleisön välillä. Vuohijärvelle kokoontuneet syntymäpäivävieraat osoittivat, että ystävyys ja yhteys ihmisten välillä kasvaa ja vahvistuu, kun sitä vaalitaan, aina kun kohdataan. Tuskin olet koskaan unohtanut tervehtiä yhtäkään meistä sadoista, joka kesä, joka päivä, Salmelassa. Näkemisiin jälleen kesällä 2018 katsoen, kuunnellen, soittaen ja nauttien!
Kaikille Ville Haapasalon Venäjän-seikkailuja seuranneille suosittelen lämpimästi tutustumista itänaapurimme valtaviin alueellisiin nyansseihin ja kulttuurien kirjoon myös neuvostotaiteen näkökulmasta. Samalla eteen voi avautua jopa uusi kiinnostava taiteenkeräilyn kohde.
Venäjän lähimenneisyys eli kommunistisen Neuvostoliiton aika ei ole vain harmaata työläiselämää ja nuhjaantuneita nurkkia. Se on myös inhimillistä halua nauttia elämästä olosuhteista huolimatta. Se on värikkäitä ja ilmeikkäitä kertomuksia arjesta. Se on huumoria ja elämä, tsaijua ja kesäpäiviä.
Minulle oli yllätys, kuinka paljon ympäri laajaa maata lähetetyt neuvostotaiteilijat ovat kuvanneet pohjoisia seutuja ja elämäntapaa, esimerkiksi saamelaisten ja suomensukuisten kansojen elinalueita. Vastaavaa en ole suomalaisessa 1960-1970-lukujen taiteessa tavannut.
Didrichsenin taidemuseon neuvostotaiteen näyttelyssä duunarit kessuttelevat ja uiskentelevat. Työläisnaisia ei ole peitetty telttakolttuihin vaan tekstiilitehtaan kutojia ikuistavan taiteilijan katse harhailee pakaroita hivelevissä lyhyissä mekonhelmoissa. Huivipäiset Komsomol-tytöt taittavat matkaa Baikal-Amur –radan työmaalle traktorin peräkärryssä tervehtien katsojaa elkein, jotka tuovat iloisesti mieleen (Suomen) saamelaisen Suohpanterror-ryhmän Suohpangiehta -teoksen elekielen.
Valta kuin valta, se ei elämää nujerra!
Kuvat:
Mihail Zautrennikov, Ankkafarmilla, 1965
Vjatseslav Zemerikin, Raiviolle, 1976
Vitali Mjagkov, Kutojattaret, 1975
Aleksei Kaduskin, Hitsarit, 1964
Sergei Yakobchuk, Saamelaisnaiset, 1977
Aleksender Deineka, Hyvä aamu, 1959-1960
Nämä ja muita maalauksia Arafjevin kokoelmista näyttelyssä ”Olipa kerran neuvostotaide”. Didrichsenin taidemuseo, 15.5.2016 saakka, http://www.didrichsenmuseum.fi/etusivu/
Detalji Suohpanterror-taiteilijaryhmän teoksesta Kiasman näyttelyssä Eri mieltä – nykytaiteen toisinajattelijoita 2015. Eläköön Sámeeana! Kauan eläköön Saamenmaa!
* Kuvat: kirjoittaja; Mihail Zautrennikovin maalauksen kuva Didrichsenin taidemuseon lehdistömateriaali
Timo Sarpanevan taidetta lasista Suomen lasimuseossa 29.5.-31.12.2015.
Timo Sarpanevan esineistä kirjoittaessani olen toistuvasti miettinyt, käyttäisinkö sanaa taidelasi, lasiveistos, malja vai maljakko. Vaikka osalla esineistä on selvä funktio eli niitä voi käyttää maljana, kulhona tai maljakkona, taidelasi tai lasiveistos tuntuvat useimpien kohdalla paremmalta. Sarpaneva muutti lasin taiteeksi. Hänen muotoilunsa on veistoksellista, vapaata. Hän tutkii materiaaliaan ja luo teoksensa symbioosissa sen kanssa. Sarpaneva elää ja hengittää lasia. Hiiidennyrkissä (kuva vasemmalla) muoto on orgaaninen. Lansetin (kuva oikealla) muotoon sisältyy sensuellia antropometriaa. Yhteistyössä Pino Signoretton kanssa Muranossa valmistuneet lasiveistokset kantavat paljon kertovia nimiään ylväinä yksilöinä. Sarpanevan lahjakkuuden ja luomisvoiman laajuus ulottuu käytännölliseen i-sarjaan, jonka koskettamiseen ja katselemiseen en koskaan väsy. Ihailen hänen taitoaan luoda merkityksellisiä esineitä niin ihmisten arkeen kuin esteettisiin tarpeisiin.
Viime viikkoina olen perehtynyt Sarpanevaan teräksen ja keramiikan muotoilijana. Haaveissani siintävät Opa Oy:n pinottava kulhosarja, päällekkäin aseteltavat tee- ja vesipannu sekä Rosenthalin kolmen pinottavan kulhon setti, retro-oranssina keramiikkana tietenkin. Etsintämatkalla on hyvää aikaa perehtyä Suomen Lasimuseon näyttelyyn, jossa on tilaisuus nähdä myös suomalaisten ostajien suotta vieroksumia, Sarpanevan Veninille suunnittelemia esineitä.
Taiteen vapaus tarvitsee mesenaatteja, joille taiteellinen työ on arvo sinänsä. Keräily vaatii paitsi resursseja, myös aikaa, näkemystä, opiskelua, paneutumista ja aitoa kestävää kiinnostusta. Monelle on vaivattomampaa marssia kauppaan ja ostaa möhkäleauto tai muskelivene. Liikemies Kyösti Kakkonen on tehnyt toisin ottamalla elämäntyökseen suomalaisen designin vaalimisen ja tallentamisen. Tässä näyttelyssä kohtaamme sekä taiteilija Timo Sarpanevan että taiteen tallentajan, säilyttäjän ja vaalijan Kyösti Kakkosen. Molemmat ovat omalla tavallaan läsnä ja osoittavat työllään taidon ja tahdon arvon.
Onnittelut Kyösti Kakkoselle myös tuoreen avioliiton johdosta. Elämä esineiden parissa on mukavaa, mutta ihaninta meille kaikille on saada rakastaa ja jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa.
(Kuvat: Suomen lasimuseon lehdistömateriaali: Hiidenkirnu-sarja, 1951; Venini-karahveja 1990; Lansetti 1952)
Tapio Wirkkalan posliinia ja lasia Rosenthalin tehtaan ajalta esitellään vihdoinkin kattavasti ja upeasti Suomen lasimuseossa 12.6.–31.12.2015.
Muotoilumme keulakuvan Tapio Wirkkalan Rosenthalille suunnittelemat ja tehtaalla valmistetut esineet ovat pysyneet harmillisen syrjässä suomalaisen design-buumin keskellä. Kenties syynä on ollut, että kotimaiset designmarkkinat ovat keskittyneet suomalaisiin valmistajiin, ja vain suppea asianharrastajien joukko on jaksanut etsiä tietoa Wirkkalan roolista eurooppalaisen muotoilun parissa. Wirkkalan 30-vuotinen yhteistyö Rosenthalin kanssa tuotti muotoilultaan rohkeaa, mannermaista ja kokeilevaa posliinia, lasia ja metallia. Esineitä voi hyvällä syyllä kutsua Rosenthalin jännittävimmiksi tuotteiksi.
Tapio Wirkkala on suomalainen maailmankansalainen, kansainvälinen muotoilijasuuruus, joka oli niin Lapissa, Italian Muranossa kuin Selbissä, Baijerissa, yhdessä Saksan posliiniteollisuuden keskuksista. 1950-luvulla sekä Wirkkala että Rosenthal nousivat kansainväliseen maineeseen hyvän muotoilun takuuniminä. Kun Rosenthal-osakeyhtiö otti 1961 käyttöön Rosenthal Studio-Linie -tuotemerkin, sen keulakuvia olivat Tapio Wirkkalan posliiniset maljakot, kulhot, savukesetit, valaisimet ja hotelliastiastot, lasista, aterimista ja posliiniastiastoista puhumattakaan. Suomen lasimuseon näyttelyssä on esillä myös koriste-esineitä ja palkittu muovinen ”Helsinki”-retkiastiasto. Muistakaa painaa mieleen myös koristeaiheet, joita Rut Bryk suunnitteli puolisonsa Tapio Wirkkalan Rosenthal-astiastoihin.
(Kuvat: Suomen lasimuseon lehdistömateriaali: Maljakko, verholasi, 2512, 1963 Rosenthal Studio-Linie, Ambergin lasitehdas & Muovinen retkiastiasto ”Helsinki”,jolla Tapio Wirkkala voitti v. 1963 BASF:in kilpailun)
Syksy on sadonkorjuun aikaa. Kesäauringossa koottu energia kantaa hedelmää. Uusia ideoita kypsyy ja pukkaa näkyviin kuin sieniä sateen jälkeen. Ennen kuin lähdet sienimetsään, merkitse kalenteriisi 5.-19.9. Silloin Helsingin Bukowskin ja Ornamon yhteistyönä syntynyt näyttely marssittaa esiin tulevaisuuden designia. Kurkista myös Tampereelle, jossa Tampereen huutokauppakamari Annmari’s on lanseerannut uudet, visuaaliselta ilmeeltään tuoreet, houkuttavat ja koukuttavat nettisivut. Nyt sieltä löytyvät maanmainioina kuvina seuraavan, 9.9. klo 17 pidettävän huutokaupan kohteet.
Tietoja Bukowskin ja Ornamon näyttelystä löytyy täältä, https://www.bukowskis.com/fi/news/571 Oikotie Tampereelle ja mm. alla oleviin syyskuun huutokaupan kohteisiin avautuu tästä, http://www.annmaris.fi
Uusi Serlachius-museo oli arkkitehtoninen elämys. Muoto. Materiaali. Valo. WOW! Sisältönä näyttelyt, jotka luotsaavat lähimenneisyyttä, herättävät ajatuksia, ottavat kantaa, yllättävät, kätkeytyvät, löytyvät, kohtaavat, koskettavat, avartavat menneisyyttä, kiikaroivat tulevaisuuteen. Taidepaikkakuntien listalla Mänttä yltää kirkkaasti kärkipäähän. Puitteet uuteen ovat nyt valmiina. Jokainen yksityiskohta on harkittu ja viimeistelty, mitään ei ole jätetty kesken tai tehty sinnepäin. Tämä on valmis ja vaikuttava paketti. Viimeistä piirtoa myöten. Avajaiskesä vakuutti, tulevat kesät kutkuttavat. Tänne täytyy palata. Ars longa. Viva la Vida!
Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla avasi 25-vuotisjuhlanäyttelynsä lauantaina 7.6. Sää suosi jälleen kerran avajaisjuhlallisuuksien yleisöä. Sade alkoi vasta klo 18, kun kaikki näyttelyteokset oli katsottu, flyygelibuffet viineineen nautittu ja oli aika lähteä kotimatkalle.
Avajaiskonsertti sai minut kyyneliin. Ihoni se nostatti helteisessä lämmössä kananlihalle. Kaartin soittokunta esitti kapellimestari Elias Seppälän johdolla kaksi suurta suosikkiani. Jean Sibeliuksen Valse Triste soi kuin tussipiirustuksen siveltimenvedot. Se avaa mieleeni kuvia, jotka vaihtelevat alakulosta riemuun, kaipauksesta iloon ja melankoliasta toivoon. Modest Musogorskyn Näyttelykuvia on kuin ikkuna taiteen historiaan. Se on täynnä tarinoita ja huumoria, kuin nerokkaan taidekriitikon tekstiä sävelin kirjoitettuna. Musogorskyn mestariteosta kuulee esitettävän suht’ harvoin, siksikin kokemus oli unohtumaton. Sävelten kosketus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.
Basso Mika Kares lauloi Sarastron aarian Mozartin oopperasta Taikalhuilu, Ruhtinas Greminin aarian oopperasta Jevgeni Onegin ja Filipin monologin oopperasta Don Carlos. Minä olen bassoäänten ihailija. Kareksella on upeasti soiva ääni, jota odottaa loistava tulevaisuuus.
Tässä kuvassa kesänäyttelyn taiteilijoista esittäytyy Eero Hiironen, joka on tuonut teräksisen veden rinnalle kallion ja pronssinkultaisen valovirran. Sävy on silmissäni merellisempi kuin hopeanteräksisissä järveen assosioituvissa teoksissa.
Hiirosen lisäksi viivähdin hyvän tovin Tero Laaksosen maalausten äärellä. Aistillinen punainen, muistumat antiikin klassisesta kulttuurista ja avaruudellinen ikuinen sininen ovat minulle kuin koko taidehistorian vertauskuva: kulttuurimme ja taiteemme kivijalka, taiteen aistillinen voima ja järjen tallentama tieto aistein ja tuntein koettuna. Muun muassa tästä syystä Laaksosen teokset ovat suosikkejani. Muistonäyttelyn taiteilijoista kuvissa näkyvät myös Kimmo Kaivanto ja Esko Tirronen. Molemmat ovat tämä hetken taidemarkkinoilla kiinnostavia nimiä. Kaivannon arvostus on vahva ja yhä nousussa. Uskon, että myös fotorealismin kotimainen kärkinimi Tirronen löytää tiensä modernin taiteen kasvavan ystäväjoukon sydämiin.
Lisäksi päärakennuksessa ja veistospuistossa on esillä Ukri Merikannon veistoksia Juhana Blomstedtin teoksia sekä vaikuttava kokonaisuus Nina Ternon veistoksia ja tussipiirroksia. Kesän nuorista taiteilijoista omiksi suosikeikseni nousivat Kia Taegen ja Pia Kousa. Kia on valo! Pian avaa ja tulkitsee uudella tavalla hollantilaisten 1600-luvun kukka-asetelmien monikerroksista maailmaa, illuusioineen ja symboleineen. Tuoreen kuvamaailman avasi eteeni Antti Huovinen avaruus- ja 3-D maalauksillaan.
Jo viime kesänä mieleeni jääneiden Netta Tiitisen ja Jussi TwoSevenin etenemistä seuraan edelleen tarkoin silmin. Tiitinen on nyt työskennellyt aiempien maalaus-esinekoosteiden sijasta maalaus-kollaasi tekniikalla eli maalausta sekä lehtileikkeitä, kirjansivuja ja valokuvia yhdistäen. Jussi TwoSevenin väriasteikko on säilynyt tuttuna kuivan/märän asfaltin harmaana-mustana-hopeanharmaana. Uusissa töissään hän oli kääntänyt katsettaan kaupungista luontoon. Fokuksessa olivat eläimet, jotka tulevat suurine kasvoineen ja silmineen lähelle ja yhäkin lähemmäs katsojaa. Osuma on minun kannaltani täydellisesti ajoitettu – olen näet vihdoin jättänyt jäähyväiset kaupunkiviidakolle. 30 vuotta asfalttia on vaihtunut linnunlauluun, merituuleen ja vehreyteen. Uudella puistonäyttämöllä kantaesitetyssä Salmelan juhlafanfaarissa kuulin häivähdyksen häämarssia ja Nälkämaan laulua, joka sekin saa minut juuriltani kainuulaisen liikuttumaan. Avajaispuheen piti puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen. Yllätyshuipennuksena oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkalalle myöntämä konsulin arvo. Kunnianositus meni mielestäni oikealle henkilölle. Nuorten taiteilijoiden työskentelyedellytykset, huolellisesti vaalittu ja hoidettu perinnemiljöö, taidekeskuksen työllistävä vaikutus Mäntyharjun kokoisen paikkakunnan mittakaavassa sekä toiminnan määrätietoinen jatkuvuus eivät ole itsestäänselvyyksiä eivätkä ne valitettavasti ole olleet kaikkien kesätapahtumanjärjestäjien parhaita puolia.
Tuomas Hoikkalan värikäs ja näkyvä persoona avaa näkyvyttä myös Salmelan suojissa työskenteleville nuorille taiteilijoille. Viipurin residenssistä ja vähitellen Kouvolaan laajenevasta toiminnasta puhumattakaan.
On positiivista, että kesäkotimaa tarjoaa paikan, joka tuottaa iloa, työtilaisuuksia, toimeentuloa ja hyvänolon kohtaamisia. Tasavertainen lämminsydämisyys ja avoin syli on tärkeä niin taiteen suurkuluttajille kuin ”taiteen ummikoille”. Salmelaan voi tulla viihtymään, nauttimaan ja kokemaan asioita, joiden minä uskon pitkällä aikavälillä madaltavan kynnystä taideyleisön ja nuorten taiteilijoiden välillä. Taide-elämykset antavat meille luovaa pääomaa, ja taiteen tulevaisuudelle täytyy antaa maaperää kasvaa. Minä liputan nuorten taiteilijoiden puolesta, kokeneiden mestareiden työtä ja esikuvaa arvostaen.
Kaipasitpa sinä sitten musiikkia, taidetta tai ainoastaan hyvää kesäruokaa ja lasillisen olutta pittoreskissa paikassa, kaarra 7.6.-10.8. Mäntyharjun kautta. Vaikka et olisi koskaan käynyt taidenäyttelyssä, täällä ei ole syytä jännittää.
ARTease 