Avainsana-arkisto: Sokeva

Nyt on lupa etsiä, löytää ja ihastua odottamattomaan

Keräilyinnostus on aaltoliikettä. Levitessään se nostaa jonkin asian suursuosioon, mediaotsikoihin ja hintaennätyksiin. Paikka aallonharjalla kestää useita vuosia. Sitten innostuksen kohteesta tulee liian tuttua. Se alkaa näkyä liian monessa paikassa. Löytö muuttuu tavallisuudeksi. Erityisyys vaihtuu tavanomaisuuteen. Lisäksi aitojen aarteiden hohtoa alkavat samentaa tuunatut, veivatut ja jopa väärennetyt vaihtoehdot. Rikkinäisiä esineitä korjataan, lasiesineitä hiotaan ”ehjiksi”, puuttuvia signeerauksia kaiverretaan, tarroja liimaillaan, lampunosia haalitaan kokoon ja yhdistellään.

Kun hyllyt notkuvat kirkkaasta lasista, muumimukeista ja kun kaikkialla näkyy Aaltoa aallon perään ja hienoimmat Paavo Tynellit ovat virranneet tavoittamattomiin, keräilyinnostus alkaa tähyillä toisaalle. Ryhdytään jälleen etsimään tuntematonta ja näkemään päiväunia löydöistä. Aletaan tavoitella jotakin, mitä muut eivät ole vielä hoksanneet. Keräilyn paloa pitää yllä haasteellisuus. Sen turruttaa helppous.

Muistan ajan, jolloin tiikkiä ei halunnut kukaan. Nyt sitä haluavat kaikki. Kuinka monta String-hyllyä onkaan kokenut tiensä pään roskalavalla ennen kuin ne nostettiin designmyymälöiden hittihyllylle. Voi, miten 1980-luvulla hankittu rottinkituoli alkoi näyttää 1990-luvun kuluessa eiliseltä päivältä! Nyt kivat rottinkiesineet (kylläkin kasaria vanhemmat, kevyet, hyväkuntoiset, helposti sijoitettavat pikkupöydät, kukkapöydät ja tuolit) viedään käsistä. Sokeva-Käsityön piirissä valmistetun rottingin kauppa on kuumenemassa.

Värilasitteisella keramiikalla oli aikansa, samoin kirkkaalla taidelasilla, Milanon triennalin klassikoilla. Nyt keramiikan keräilijät metsästävät ornamentteja ja tarinallisuutta, varhaista Birger Kaipiaista, Rut Brykiä, Laila Zinkiä, Esteri Tomulaa ja Dorrit von Fieandtia. Kim Simonssonin veistosten maailma lumoaa. Värikkään lasin tantereilla kilpaillaan Aurinkopulloista. Katse etsii Saara Hopeaa, Nanny Stillia ja Tamara Aladinia. Metalliesineissä anonyymi moderni hopeakin kelpaa nyt, kun jalometalleja jahdataan, kierrätetään, myydään, ostetaan ja romumetalliksi realisoidaan. Messinki löytää ottajansa. Tinan samettinen hohde odottaa vielä aikoja parempia. Kuparikin saa lepäillä hyllyillä rauhassa – Palsanmäen huutokaupan kahvipannuja (!) lukuunottamatta.

Ne, joita keräilyhype ei heiluttele, ovat oman tiensä kulkijoita, itsensä näköisen kokoelman keräilijöitä. Näiden keräilijöiden kotoa ei löydy keräilyhittejä, mutta sitäkin useammin erikoisuuksia, harvinaisuuksia ja esineitä, joiden löytäminen vaatii aikaa, tietoa, tarkaa silmää ja oivallusta. Näiden keräilijöiden kätköissä odottavat seuraavat keräilyhurmiot. Nuo unohdetut ja epämuodikkaat löydöt, ehkä joskus tulevaisuudessa suosioon nousevat isot ja pienet aarteet.

On hauskaa arvailla leikkimielisesti, mikä nousee seuraavaksi. Nousevatko metallin varjosta seuraavaksi lasivalaisimet? Olisiko kohta ilmeikkäiden puupintojen aika? Milloin halutuiksi tulevat pienet lepänjuuri kääntöpöydät tai kotimainen visa- ja loimukoivu? Nostaako japanilaisen materiaaliestetiikan viehätys esiin suomalaiset paperinarusta ja puusäleistä tehdyt lampunvarjostimet? 

Yhtä hauskaa on miettiä omia keräilykuriositeetteja ja yrittää ymmärtää, mikä ihme niissä viehättää. Miksi olen alkanut katsella käsinmaalattua lasia? Mikä minua kiehtoo Kauklahden lasitehtaan käsinmaalatussa jäälasissa? Miksi tykkään katsella ja kosketella vanhoja kansanomaisia, pienissä paikallisissa pajoissa dreijattuja punasavikulhoja? Miksi en enää raaski oikopäätä luopua 1960-1970-lukujen retromatkamuistoista? Miksi arjen estetiikka ja Karl Fredrik Hildénin keramiikkalasitteiden täydellinen epätäydellisyys puhuttelevat minua? 

En läheskään aina ymmärrä omia keräilykuumeilujani, mutta annan itselleni luvan hankkia esineen, kaksi tai korkeintaan kymmenen. Ehdoton sääntö on, että tavaraa ei saa kertyä liikaa eivätkä esineet saa olla liian steriilejä. Annan mielihyvää tuottavien löytöjen kotiutua, koska ne kertovat minulle jotakin tästä ajasta ja maailmasta. Ehkä juuri nyt koen kaipuuta käsintehdyn kosketukseen, turvallisen kodikkaaseen mummolaan ja aurinkomatkoihin ennen massaturismia. Annan siis itselleni luvan heittäytyä, etsiä ja löytää.

Kuvat: Kauklahden lasitehtaan käsinmaalattu jäälasimaljakko, pusurinpuoti.com ; Matkamuisto Pariisista päivyrillä, aarteetjaloydot.fi ; Kupittaa Saven keramiikkakulho, rottinkikädensija, aarteetjaloydot.fi

Artikkelin otsikkokuva: Yksityiskohta pöytäliinasta, Helmi Vuorelma (valmistajan kangasetiketti puuttuu), pellava, hapsut, kareliaaninen kirjailu punaisella ja sinisellä, kuva: Tuija Peltomaan arkisto

Paavo Tynell ja Albert Edelfelt – magnifique, incroyable!

Viimeisen vuoden aikana tamperelainen Annmaris ja pariisilainen PIASA ovat tehneet Paavo Tynellille saman, minkä ranskalaisen Petit Palais’n ja suomalaisen Ateneumin yhteistyönäyttely teki Albert Edelfeltille. Suomalaiset ovat nostaneet omat mestarinsa ylös ja katseiden valokeilaan. Pariisista kuuluu ihastuneita huudahduksia: ”C’est magnifique! C’est incroyable!

Me puhumme mielellämme ”maailmalla” mainetta saavuttaneista suomalaisista taiteilijoista. Syntyy helposti harha, että 1800-1900-lukujen vaihteessa ulkomailla menestyneet taiteilijamme ovat säilyneet siellä tasaisen tunnettuina tähän päivään saakka tai että huutokaupoissa huippuhintoja saavuttavat muotoilijat ovat kysyttyjä nimenomaan suomalaisuutensa takia.

Kyllä, Paavo Tynellin valaisimia myytiin 1950-luvulla New Yorkin Finlandia Housessa ja ne löysivät tiensä huippusisustuksiin Yhdysvalloissa. Tämä ei silti takaa, että Tynellin messinkivalaisimia ihaileva amerikkalainen miettisi nykyhuutokaupan sivuja selatessaan muuta kuin vaikuttavaa muotoilua, upeita yksityiskohtia ja hienoa materiaalin käyttöä. Jos hän ei satu olemaan design-entusiasti, hän ei todennäköisesti mieti suunnittelijan kotimaata. Huippudesign on huippudesignia ja joukosta erottuvat mestariteokset ovat erottuvia mestariteoksia olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa. Tekijän nimi on tärkeä tietää, mutta hänen kotimaansa ei ole ratkaiseva asia. Sisustuslehdessä julkaistu kuva tai valinta tunnetun sisustusarkkitehdin suunnittelemaan interiööriin on suurempi meritti. Skandinaavisuus voi olla plussaa, mutta lopulta Suomi on vain yksi pohjoismaa muiden joukossa. 

Kyllä, Albert Edelfelt oli omana aikanaan kuuluisin ja kansainvälisillä areenoilla ylivoimaisesti näkyvin suomalainen taiteilija – nykytermein influensseri, vaikuttaja. Hän teki pitkän uran Pariisissa. Hänen maalauksiaan oli esillä arvostetuimmissa taidenäyttelyissä, ja niitä ostivat ja tilasivat niin Ranskan valtio kuin yksityiset ulkomaiset keräilijät. Tämä ei kuitenkaan takaa, että ranskalaisiin koulukirjoihin painetun Louis Pasteurin muotokuvan tekijäksi tiedettäisiin Albert Edelfelt saatikka että se mainittaisiin suomalaisen taiteilijan työksi. Olennaista on tunnistaa Ranskan oma ylpeys, Pasteur, joka kehitti rokotteen vesikauhuun. 

Olisi kotisokeutta ajatella, että suomalaisen taiteen ja muotoilun maine kantaisi vuosisadalta toiselle ja voisimme rakentaa maineen juhlapöydän yhä uudelleen vanhojen eväiden varaan. Ei, meidän taiteilijamme ja muotoilijamme eivät ole automaattisesti tunnettuja eivätkä näyttelykävijät ryntää sankoin joukoin museon kirjapuotiin tai nettiin hakemaan näkemästään lisää tietoa. Tieto täytyy viedä ja jakaa – ja se on meidän tehtävämme.

Ateneumin taidemuseon tuottama Albert Edelfelt -näyttely Petit Palais’ssa oli Edelfeltin ensimmäinen yksityisnäyttely Pariisissa. Vihdoin vuonna 2022 suomalaistaiteilija, joka kuoli vuonna 1905, esiteltiin ranskalaiselle yleisölle, käytännössä toisessa kotimaassaan! Hän sai nimen ja kasvot. Hänen elämäntarinansa kerrottiin. Hänen maailmansa avautui nähtäväksi. Ehkä jotkut taiteen ystävät lähtivät hänen jalanjäljissään Porvooseen. Ehkä ensi kesänä tulee lisää muitakin, jotka saivat kuulla, että täällä voi edelleen kokea taiteilijan autenttisen työskentely-ympäristön ja astua Edelfeltin jalanjäljissä hänen pieneen ateljeehensa ja Haikkoonlahden rantaan. (Katso ja tutustu, tervetuloa! https://www.albertedelfeltinateljee.fi)

Paavo Tynellille ja monille muille suomalaisille muotoilijoille pariisilaisen PIASAn ja tamperelaisen Annmaris Nordic Auctions huutokauppatalojen yhteistyö on tehnyt saman kuin Petit Palais ja Ateneum tekivät Albert Edelfeltille. Piasa ja Annmaris ovat vieneet suomalaisten designereiden tuotantoa nähtäville Pariisiin. Elämän ja esineiden tarinoita on kirjoitettu huutokauppaluetteloon. Mukaan on liitetty valokuvia ja dokumentteja autenttisista interiööreistä ja arkkitehtuurikohteista. Tynell ei ole enää vain se taiturimainen, muiden vertaistensa joukosta erottuva muotoilijalahjakkuus. Hänellä on kasvot ja kotimaa – ja ne ovat suomalaiset.

Voiko enempää kulttuurityötä Suomen tunnetuksi tekemisen eteen vaatia? Kyllä voi, mutta nyt en lastaa lisää odotuksia Kansallisgalleriamme Ateneumin ja sen johtajan Marja Sakarin tai huutokauppatalo Annmaris’in ja sitä luotsaavan Takalan perheen harteille. On aika heittää pallo kaikille Suomen kaupungeille, museoille ja kulttuurin parissa toimiville. Teille, jotka ihailette meidän taiteilijoitamme. Teille, jotka järjestätte paikkakuntanne omien taiteilijoiden ja muotoilijoiden näyttelyitä. Suomessa syntyneiden taiteilijoiden lisäksi meillä on monia muualta tänne tulleita taitajia, joiden kotimaassa ei havahduta heidän saavutuksiinsa kaukana pohjoisessa Suomessa, jos me emme kerro hallussamme olevista aarteista.

Jos pitäisimme ääntä niin, että se kuuluu Ruotsiin saakka, tulisivatko ruotsalaiset taiteen ystävät katsomaan, mitä Louis Sparre teki ja saavutti Suomen-vuosinaan? Jos lataisimme puffia nettiin ja someen ranskaksi ja englanniksi, matkustaisivatko belgialaiset ja englantilaiset maalaustaiteen ja keramiikan ystävät katsomaan, mitä heidän arvostettu modernistinsa A.W. Finch sai aikaan Suomessa, pienessä Porvoon kaupungissa kaukana meren takana? Ehkei väkeä saapuisi jonottamaan museoidemme oville sankoin joukoin, mutta jokainen vieras olisi tervetullut ja veisi mukanaan sanan ”Suomi”.

Huutokauppojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen samat nimet: Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela. Muotoilun puolella kärkinimet ovat Aalto ja Tynell. Kiinnostavaa on, että tieto tekijästä, kuva kasvoista, pieni pala elämäkertaa ja välähdys autenttisista ympäristöistä näyttävät nostavan kiinnostuksen, kysynnän ja hinnat uudelle tasolle. Loppupeleissä olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä taideteoksista ja designista maksetaan vaan se, että ne saavat historian, niiden tekijä saa kasvot ja että tarinat kerrotaan ja jaetaan.

Jos haluamme tasoittaa tietä tulevaisuuden suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja menestystarinoille, meidän on itse tehtävä itsemme näkyväksi ja levitettävä tarinamme jaettaviksi. Se on paras lahja, jonka voimme antaa seuraaville sukupolville.

Artikkelin otsikkokuva, https://live.annmaris.fi

Paavo Tynell, kattovalaisin, koristeena vihreät lehdet ”neulaset”, puiset pallot ”kävyt” ja messinkikoristeet ”kukinnot”. Myyty 188.500,- €, Finnish Design Piasa X Annmaris

Kuvat, https://live.annmaris.fi

  • Rottinkipeilit, Sokeva, noin 1950. Myyty 7.150 €. Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Mauri Almari, Valaisinpari ”Pisarat”, messinkiä. Myyty 14.300 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Paavo Tynell, Kolme kulhoa, messinkiä. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Paavo Tynell, Kynttelikkö, takorautaa. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Taidetakomo Hakkarainen, Peili, takorautaa. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris