Porvoossa herättiin hillittömään aprilliuutiseen. Mikä loistava idea lehden toimitukselta! Digikello raatihuoneen torniin ! Ensin meni kahvi aamutakille ja väärään kurkkuun. Sitten alkoi naurattaa niin, että itkettää. Tämä pila osuu naulan kantaan = edistyssokeuteen lankeavaan ”digi/hybridiajan” kaupunkisuunnitteluun. Se vaivaa, runtelee, epäviihtyistää ja rumentaa pääkaupunkiseutua ja siitä on syytä olla varuillaan jopa Suomen vanhimmissa, yhteisestä kulttuuriomaisuudesta huolehtivissa kaupungeissa.
Ole ylpeä arkkitehtuuriperinnöstäsi, ja kaikkien Suomessa elävien yhteisestä kulttuuriperinnöstä, Porvoo!
Porvoo ilahduttaa – Runo hotellilla (todellinen kulttuuriteko ja vanhan kaupungin helmi) – Runeberg-laivalla (unohda mobiililaitteet ja kello, ole läsnä ja elä vähintään kaksi kertaa kesässä) – Merellä & saaristolla (eipä ihme, että porvoolaiset mökkeilevät Porvoossa) – Uimarannoilla (suolaista ja makeaa) – Emäsalolla (sillan takana odottaa irtiotto arjesta) – Brunbergilla, Pienellä suklaatehtaalla, Porvoon jäätelötehtaalla (voiko sen enää makeammin sanoa?) – Skafferilla (nostalgiaa ja nautintoja samassa puodissa) – Kivalla (kuka vielä ajattelee Kaivarin terasseja?) – Tarmolan Supermarketin sushilla (tuoreus ja maku puhuvat puolestaan) – Vajalla (kotimainen vaihtoehto bulkkiposliinille) – Paskakaupalla (ei se nimi, vaan se idea!) – Porvoon valoilla (loistavasti organisoitu tapahtuma oheisohjelmineen ja ruokatoreineen) – Taiteella, musiikilla ja kirjallisuudella (tulevaisuudessa yhä enemmän…?) – Torilla (eihän kesää olisi ilman kiireetöntä kaupunkitoria) – Kokonniemellä (niin paljon, niin lähellä) – Rennolla ja rouhealla meiningillä (tee kierros kesäterasseilla jokirannasta Hamariin ja Emäsalon Gulfille ja tartu kiinni tunnelmaan) – Kaksikielisyydellä (niin kauan kuin Porvoossa puhutaan molempia kotimaisia, kaupungin erityispiirteet säilyvät ja kulttuurilla on vahva ja lavea kasvupohja)
Porvoo kiukuttaa – Helsinkiin päin vilkuilemisella (hei, ei kaikki mitä ja miten Helsingissä tehdään ole kokeilemisen arvoista – – – jotkut muuttavat Porvooseen päästäkseen riittävän kauas pois pääkaupunkiseudulta ja sen ilmapiiristä – – – ) – Jokicittarilla (kuvittele, miten mainosvalot heijastuvat Porvoonjoen kulttuurimaisemaan) – Viiden keskittymän hajaantumalla (vanha kaupunki, uusi keskusta, Länsiranta, Tarmola, Kuninkaanportti). Tämä on kyllä keksitty jo yksi loistava ratkaisu eli sesonkien ja tapahtumien aikana kiertävä Rinkeli-linja.
artikkelikuva: Tuija kuvaamassa teosta ”Walking with water”, taiteilija Vladimir Nikolić, Serbian paviljonki, Venetsian biennali 2022.
Viimeisen vuoden aikana tamperelainen Annmaris ja pariisilainen PIASA ovat tehneet Paavo Tynellille saman, minkä ranskalaisen Petit Palais’n ja suomalaisen Ateneumin yhteistyönäyttely teki Albert Edelfeltille. Suomalaiset ovat nostaneet omat mestarinsa ylös ja katseiden valokeilaan. Pariisista kuuluu ihastuneita huudahduksia: ”C’est magnifique! C’est incroyable!”
Me puhumme mielellämme ”maailmalla” mainetta saavuttaneista suomalaisista taiteilijoista. Syntyy helposti harha, että 1800-1900-lukujen vaihteessa ulkomailla menestyneet taiteilijamme ovat säilyneet siellä tasaisen tunnettuina tähän päivään saakka tai että huutokaupoissa huippuhintoja saavuttavat muotoilijat ovat kysyttyjä nimenomaan suomalaisuutensa takia.
Kyllä, Paavo Tynellin valaisimia myytiin 1950-luvulla New Yorkin Finlandia Housessa ja ne löysivät tiensä huippusisustuksiin Yhdysvalloissa. Tämä ei silti takaa, että Tynellin messinkivalaisimia ihaileva amerikkalainen miettisi nykyhuutokaupan sivuja selatessaan muuta kuin vaikuttavaa muotoilua, upeita yksityiskohtia ja hienoa materiaalin käyttöä. Jos hän ei satu olemaan design-entusiasti, hän ei todennäköisesti mieti suunnittelijan kotimaata. Huippudesign on huippudesignia ja joukosta erottuvat mestariteokset ovat erottuvia mestariteoksia olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa. Tekijän nimi on tärkeä tietää, mutta hänen kotimaansa ei ole ratkaiseva asia. Sisustuslehdessä julkaistu kuva tai valinta tunnetun sisustusarkkitehdin suunnittelemaan interiööriin on suurempi meritti. Skandinaavisuus voi olla plussaa, mutta lopulta Suomi on vain yksi pohjoismaa muiden joukossa.
Kyllä, Albert Edelfelt oli omana aikanaan kuuluisin ja kansainvälisillä areenoilla ylivoimaisesti näkyvin suomalainen taiteilija – nykytermein influensseri, vaikuttaja. Hän teki pitkän uran Pariisissa. Hänen maalauksiaan oli esillä arvostetuimmissa taidenäyttelyissä, ja niitä ostivat ja tilasivat niin Ranskan valtio kuin yksityiset ulkomaiset keräilijät. Tämä ei kuitenkaan takaa, että ranskalaisiin koulukirjoihin painetun Louis Pasteurin muotokuvan tekijäksi tiedettäisiin Albert Edelfelt saatikka että se mainittaisiin suomalaisen taiteilijan työksi. Olennaista on tunnistaa Ranskan oma ylpeys, Pasteur, joka kehitti rokotteen vesikauhuun.
Olisi kotisokeutta ajatella, että suomalaisen taiteen ja muotoilun maine kantaisi vuosisadalta toiselle ja voisimme rakentaa maineen juhlapöydän yhä uudelleen vanhojen eväiden varaan. Ei, meidän taiteilijamme ja muotoilijamme eivät ole automaattisesti tunnettuja eivätkä näyttelykävijät ryntää sankoin joukoin museon kirjapuotiin tai nettiin hakemaan näkemästään lisää tietoa. Tieto täytyy viedä ja jakaa – ja se on meidän tehtävämme.
Ateneumin taidemuseon tuottama Albert Edelfelt -näyttely Petit Palais’ssa oli Edelfeltin ensimmäinen yksityisnäyttely Pariisissa. Vihdoin vuonna 2022 suomalaistaiteilija, joka kuoli vuonna 1905, esiteltiin ranskalaiselle yleisölle, käytännössä toisessa kotimaassaan! Hän sai nimen ja kasvot. Hänen elämäntarinansa kerrottiin. Hänen maailmansa avautui nähtäväksi. Ehkä jotkut taiteen ystävät lähtivät hänen jalanjäljissään Porvooseen. Ehkä ensi kesänä tulee lisää muitakin, jotka saivat kuulla, että täällä voi edelleen kokea taiteilijan autenttisen työskentely-ympäristön ja astua Edelfeltin jalanjäljissä hänen pieneen ateljeehensa ja Haikkoonlahden rantaan. (Katso ja tutustu, tervetuloa! https://www.albertedelfeltinateljee.fi)
Paavo Tynellille ja monille muille suomalaisille muotoilijoille pariisilaisen PIASAn ja tamperelaisen Annmaris Nordic Auctions huutokauppatalojen yhteistyö on tehnyt saman kuin Petit Palais ja Ateneum tekivät Albert Edelfeltille. Piasa ja Annmaris ovat vieneet suomalaisten designereiden tuotantoa nähtäville Pariisiin. Elämän ja esineiden tarinoita on kirjoitettu huutokauppaluetteloon. Mukaan on liitetty valokuvia ja dokumentteja autenttisista interiööreistä ja arkkitehtuurikohteista. Tynell ei ole enää vain se taiturimainen, muiden vertaistensa joukosta erottuva muotoilijalahjakkuus. Hänellä on kasvot ja kotimaa – ja ne ovat suomalaiset.
Voiko enempää kulttuurityötä Suomen tunnetuksi tekemisen eteen vaatia? Kyllä voi, mutta nyt en lastaa lisää odotuksia Kansallisgalleriamme Ateneumin ja sen johtajan Marja Sakarin tai huutokauppatalo Annmaris’in ja sitä luotsaavan Takalan perheen harteille. On aika heittää pallo kaikille Suomen kaupungeille, museoille ja kulttuurin parissa toimiville. Teille, jotka ihailette meidän taiteilijoitamme. Teille, jotka järjestätte paikkakuntanne omien taiteilijoiden ja muotoilijoiden näyttelyitä. Suomessa syntyneiden taiteilijoiden lisäksi meillä on monia muualta tänne tulleita taitajia, joiden kotimaassa ei havahduta heidän saavutuksiinsa kaukana pohjoisessa Suomessa, jos me emme kerro hallussamme olevista aarteista.
Jos pitäisimme ääntä niin, että se kuuluu Ruotsiin saakka, tulisivatko ruotsalaiset taiteen ystävät katsomaan, mitä Louis Sparre teki ja saavutti Suomen-vuosinaan? Jos lataisimme puffia nettiin ja someen ranskaksi ja englanniksi, matkustaisivatko belgialaiset ja englantilaiset maalaustaiteen ja keramiikan ystävät katsomaan, mitä heidän arvostettu modernistinsa A.W. Finch sai aikaan Suomessa, pienessä Porvoon kaupungissa kaukana meren takana? Ehkei väkeä saapuisi jonottamaan museoidemme oville sankoin joukoin, mutta jokainen vieras olisi tervetullut ja veisi mukanaan sanan ”Suomi”.
Huutokauppojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen samat nimet: Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela. Muotoilun puolella kärkinimet ovat Aalto ja Tynell. Kiinnostavaa on, että tieto tekijästä, kuva kasvoista, pieni pala elämäkertaa ja välähdys autenttisista ympäristöistä näyttävät nostavan kiinnostuksen, kysynnän ja hinnat uudelle tasolle. Loppupeleissä olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä taideteoksista ja designista maksetaan vaan se, että ne saavat historian, niiden tekijä saa kasvot ja että tarinat kerrotaan ja jaetaan.
Jos haluamme tasoittaa tietä tulevaisuuden suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja menestystarinoille, meidän on itse tehtävä itsemme näkyväksi ja levitettävä tarinamme jaettaviksi. Se on paras lahja, jonka voimme antaa seuraaville sukupolville.
Paavo Tynell, kattovalaisin, koristeena vihreät lehdet ”neulaset”, puiset pallot ”kävyt” ja messinkikoristeet ”kukinnot”. Myyty 188.500,- €, Finnish Design Piasa X Annmaris
Osua tupsahdinJaana Lukkarin kotisivulle vasta nyt alkuvuodesta 2023, kun seurasin Louis Sparren jalanjälkiä kotikaupungissani Porvoossa ja syntymäpitäjässäni Sotkamossa. Jaanailua by Jaana -sivuston kertomukset Sotkamosta ovat uskomattoman kiinnostavia! Louis Sparren tekemä Kirkkoväkeä esittävä piirustus eritoten. Öljyvärimaalaus samasta aiheesta (Kirkkoväki paluumatkalla, signeerattu vuonna 1897, tämän artikkelin otsikkokuva) myytiin toukokuussa 2017 Bukowskis’in huutokaupassa Helsingissä. Olen monesti katsellut kuvaa tuosta maalauksesta. Siinä on jotakin tuttua, mutta samalla jotakin vierasta.
Meidänpä karhuja kaikuvi maa, suksemme suihkivat tanhutten taa, Meidän on kaikki, jos meidän on työ: Nälkälän rahvas, äl’ aarteitas’ myö! (Nälkämaan laulu, Ilmari Kianto, 1911)
Louis Sparre teki vuonna 1894 Sotkamossa piirustuksen letkassa hiihtävästä kirkkoväestä. Hän muunteli taustamaisemaa ja kokeili eri vaihtoehtoja ensimmäisen kerran jo samana vuonna. Näkökulma vaarojen suuntaan on hieman erilainen piirustuksessa ja kahdessa Ateneumin kokoelmiin kuuluvassa työssä: seepialaveerauksessa ja viivasyövytyksessä.(*) Jokaisesta tunnistaa kuitenkin Sotkamon maisemaprofiilin. Se on minun sielunmaisemani. Silmä kantaa kauas ja korkealle. Kainuun sielu on vapaa – – – Kainuun vapautta vaarat on nää. Sotkamon sielua lahtien päät.
(*) Kirkkoväkeä jäällä, Hiihtävä jono, 1894, viivasyövytys, signeerattu ja päivätty ”Sotkamo 94”, A IV 3217 & Kirkkoväkeä jäällä, 1894, seepialaveeraus, signeerattu ja päivätty ”Sotkamo 94”, Ateneum A IV 3218
Vuoden 1897 öljyvärimaalauksessa maisemaa, henkilöiden määrää, kasvonpiirteitä ja vaateparsiakin on muunneltu. Maisema on erityyppinen. Vaarajonon profiili on matalampi. Sen eteen asettuvat puut / metsäinen vyöhyke puuttuu, samoin kuin piirustuksessa näkyvät talot. Kirkkoväkeä on enemmän, eivätkä he etene vain yhdessä jonossa. Onko toisena hiihtävän naisen asu ja päähine kainuulaista mallia vai rannikkoseudun tyyppiä? Vertailen. Mietin, näkyykö maiseman mittasuhteissa, avaruudessa ja valossa vaikutteita rannikolta ja saaristosta. Vuonna 1897 Sparre sai valmiiksi Vaasan kirkon alttaritaulun, (*) joten selitys maiseman muuttumiseen voisi löytyä Pohjanmaalta. Tai Porvoon edustalta – toukokuussa 1897 Sparre ystävineen perusti Porvooseen Iris-tehtaan.
Teosidean alkuperä, paikka ja henkilöt ovat joka tapauksessa Sotkamosta. Enkä lainkaan ihmettele, että sen maisemat ja ihmisten luonteikkuus tekivät vaikutuksen Sparreen. Kyllä kelpaa ihmislapsen ylistää omaa henkistä kotiaan, Kainuun kauneinta Sotkamoa.
(*) Vaasan kirkossa ovat seuraavat alttaritaulut: Albert Edelfelt, Paimenten kumarrus (1894). Sen vasemmalla puolella R.W. Ekman, Pyhän ehtoollisen asettaminen (1861) ja oikealla puolella Louis Sparre Kristuksen hautaanlaskeminen (1897).
Kultakauden taiteilijat Kainuussa. Akseli Gallen-Kallela, Louis Sparre, Pekka Halonen, Albert Gebhard, Väinö Hämäläinen, Anna Sahlstén, Yrjö Blomstedt, Viktor Sucksdorff, I. K. Inha. Paavo Enroth, Matka kultakauteen. Maahenki 2018.
artikkelin otsikkokuva: Louis Sparre, Kirkkoväki paluumatkalla, 1897. Myyty 8.300 €, Bukowskis 22.5.2017, www.bukowskis.com
Vikkelästi vuodet vierivät ja veikeästi elämä vie. Viime vuodet se on pyöritellyt positiivisilla pikakierroksilla ja se aika, mikä työn merkeissä on kulunut näyttöä tuijotellen, on ollut suoraan verrannollinen siihen aikaan, mitä vapaalla ollessani olen näppäimistöjä näpytellyt. Hyvin vähän siis – sitä hupinäpyttelyä. Sen sijaan paljon lintuja, lehmiä, lampaita, hevosia, jäniksiä, kauriita ja karhuja; eli sitä olennaisinta elämässä, luontobongailua ja rauhaa.
Lupaan, että koostan tuleviin bloggauksiini joitakin poimintoja viime vuosien ajalta. Jatkan nyt myös rentoon tahtiin uusien taide-, design- ja antiikkiajatusten pyörittelyä.
Kun tuo luontobongailu tuli mainittua niin aloitetaan luonto-aiheisella arvoituksella. Tämä on loppukesän löytö kotimetsästä. Nökötti siellä kelopuuhun kiinnittyneenä. Pinta pisaroilla, ei mitään tahmeaa tai limaista, vaan pikemminkin vettä. Mikä tämä on?
Ennen kuin jatkamme kohti kevättalven aurinkoa, palaamme hetkeksi muistoihin joulunajan Porvoosta ja onnittelemme lämpimästi Porvoon museon tuoretta johtajaa Marina Catania.
Kuvissa joulukattauksia Holmin talosta, vanhaa Porvoota piparkakkutaloina ja kierroksen päätteeksi ihana avokadoburger ravintola Zum Beispielissa.
On aika esitellä, Ajan virta, viimeisimmän koruprojektimme tulos.
”Suomi 100” itsenäisyyden juhlavuoden innostamana kokosimme tutun suunnittelutyöryhmämme. Minun lisäkseni pöydän ääreen istuivat korumuotoilija Heta Salmi, Suvi Lepistö sekä projektin liikkeellepaneva voima Sari Glad Porvoon Kulttuurinystävät ry:stä. Halusimme juhlistaa satavuotiasta Suomea kotikaupunkimme Porvoon omalla juhlakorulla. Mietimme, miten yksi koru voisi kertoa siitä, mikä itsenäisyyttään juhlivassa Suomesta ja rakkaassa Porvoossamme on ainutkertaista. Mikä on yhteistä niin vanhoille kuin uusille suomalaisille, asuinpaikasta ja taustasta riippumatta? Vastaus oli luonto – vesi ja puut.
Heta Salmen käsissä hopea taipui tarinaksi kaupungista luonnon äärellä. Nimekseen juhlakoru sai Ajan Virta, onhan sen keskeisenä elementtinä korun taustalla kaartuva ja sen ketjussa kupliva Porvoon halki virtaava joki. Etualalle nousee puu, oksat ja juuret. Kiemurajuurinen honka viittaa Albert Edelfeltin vuonna 1892 maalaamaan Porvoon Linnamäen näkymään. Se symboloi taiteiden merkitystä sukupolvelta toiselle siirtyvässä kulttuuriperinnössä.
Koru sai myös oman rasian. Sen ornamentiikassa toistuvan puun ja veden jugendtyylinen toteutus on kunnianosoitus suomalaisen taidekäsityön helmelle, porvoolaiselle Iris-tehtaalle ja sen perustajalle Louis Sparrelle, jota on kiitäminen myös hurmaavan vanhan kaupunkimme säilymisestä. Kupliva ketju ja riipusta kannatteleva Porvoon vaakunan C-kirjain (Castellum – linna, Linnajoki – Borgå) ovat mukana korun kaikissa eri variaatioissa: kaula- ja rannekorussa sekä muistitikun perässä, jolla halusimme tarjota tavanomaisesta poikkeavan niin miehelle, naiselle kuin yrityslahjaksi sopivan koruvaihtoehdon.
Tämä on Ajan virran tarina:
”Kädessäsi on kauniin maiseman inspiroima koru, jota kannattelee Porvoon vaakuna. Siitä voit aistia keskiaikaisen kaupungin kapeat mukulakiviset kujat ja Linnamäellä kasvavat ikiaikaiset kiemurajuuriset hongat. Voit myös löytää mäen jaloissa helminauhana kiemurtelevan joen ja elämää sykkivän meren. Ei ihme, että myös Albert Edelfelt halusi aikoinaan ikuistaa juuri tämän maiseman; Linnamäeltä etelään aukeavan Porvoon, kotikaupunkimme. Yhden satavuotiaan Suomen kauneimmista helmistä.”
Satoi tai paistoi – No worries! Vielä on kesää jäljellä.
Kuvat: Kirjoittajien kuvia, paikka: suosikkini ilta-auringossa Kiva, Porvoon jokiranta (ps. Kuvista huolimatta lokeista ei ole terassilla juuri lainkaan vaivaa ja naakoistakin vain sen pienen verran, mitä ne kuuluvat vanhojen kaupunkien kulttuurimaisemaan.)
Oman aikansa muodikasta romanttista historismia edustaa helsinkiläisen Otto Roland Mellinin suunnittelema ja alihankkija Petter Airaksisen vuonna 1888 valmistama filigraanilla ja granuloinnilla koristeltu rannekoru. Koruun on kaiverrettu vapaaherrallinen kruunu ja monogrammi MR. Arvokas lisä keräilijälle on alkuperäinen rasia, jonka silkkivuoressa lukee käsin kirjoitettuna ”Till Minne af Friherrinnan Rehbinder 1914.”
Pieni porvoolainen kultahippu on tämä kultaseppä Ludvig Lönnqvistin kultainen sormustin vuodelta 1883. Mestari toimi Porvoossa vuosina 1851-1904.
Molemmat kultaesineet sekä mittava valikoima muitakin antiikki- ja designkoruja löytyy Huutokauppa Helanderin huhtikuun huutokauppaluettelosta ja tämän viikonlopun (9.-10.4.) huutokaupasta, http://www.helander.com/fi
(ps. O.R. Mellinin rannekorun loppuhinnaksi tuli sunnuntaina 10.4.2016 komeat 900 €. Porvoolaisen L. Lönnqvistin kultainen sormustin oli ostajalleen mukavan hintainen pikkuaarre 115 € loppuhinnalla)
Porvoon Kalatalosta on herkkukalat noudettu ja Herekiltä kinkut ynnä pateet haettu.
Porvoon paahtimon omat kahvit on vieraile varattu ja Brunbergin makeiset koemaisteltu.
Joulukukat on kotiin aseteltu ja kynttilät paikoilleen sommiteltu.
Omasta kaupungista ostetut lahjat on kääreisiin pakattu ja Porvoon Helmessä glögit nautittu.
Joululauluja on vanhan kapungin kadulla kuunneltu ja kolikot kiitokseksi laulajille annettu.
Ei olla ruuhkassa seisottu eikä jonoissa odoteltu.
Ollaan levollisesta ja ystävällisestä kotikaupungistamme nautittu
ja Pelastusarmeijan joulupataa muistettu.
Kun öinen kuu valaisee rauhan maan, laskeudumme joulun tunnelmaan.
Porvoo toivottaa hyvää joulua ja valoisaa uutta vuotta.
kuvat: unelmien Porvoo iltapäivän valossa, Slottsboden & Hallwylin museo Tukholma
Albertinlampi oli haikkoolaisten lempinimi luonnonkauniille Haikkoonlammelle, jonka rannalla Albert Edelfelt (1854-1905) maalasi seitsemän teosta. Niihin lukeutuu tämä lammen rannalle sijoitettuun kuvatauluun ikuistettu Heinäkuu (1898, yksityiskokoelma). Albert Edelfeltin Säätiön kesällä 2015 pystyttämä kuvataulu on uusin lisä Porvoon Edelfeltin jalanjäljillä -kulttuurireittiin. Opastettu reitti löytyy mm. Porvoon kaupungin matkailusivuilta, ja se johdattelee läpi Edeleltin maalauksista tuttujen paikkojen. Heinäkuun mallina oli huvilanvartijan tytär Thyra Karlsson, sittemmin Edelfeltin perheen palvelija. Thyra tunnettiin taiteilijan ystäväpiirissä nimellä Diana, ja hän antoikin piirteensä niin taiteilijan maalaamalle metsästyksen jumalatar Dianalle kuin Neitsyt Marialle.
Albert Edelfelt vietti Porvoon Haikkoossa kaksikymmentäneljä kesää, eikä ihme, sillä unelmat on tehty asuttaviksi Porvoossa.
Peilikuva Katsushika Hokusain puupiirroksesta Suuri aalto (Kanagawan suuri aalto, sarjasta Fugaku Sanjūrokkei – 36 näkymää Fujivuorelle – noin vuodelta 1830) koristaa käytöstä poistettua Kokonniemen pudistamoa alias Kokonniemen pumppaamoa. Wow!
Taiteilijoina Kim Somervuori ja Teemu Mäenpää. Kuvaajana allekirjoittanut.
Pumppaamolla tapahtui myös tänä kesänä edellä mainittujen kuvataiteilijoiden vetämän kuvataidetyöpajan muodossa.
Lauantai-ilta Hamarissa (1885) on yksi suurimmista Edelfelt-suosikeistani. Ateneumin taidemuseon kokoelmista löytyy aiheesta yllä oleva grafiikanlehti. Sama kuulas taivas valaisee yhä Hamarin, Porvoon ja Haikkoon kesäyöt. Suosittelen pyöräilyretkeä maalauksen maisemaan Hamarin vanhojen puutalojen ja venesataman katveeseen. Kuvakylttejä seuraamalla löydät Porvoosta 15 Edelfeltin ikuistamaa paikkaa. Kiipeä vaikka Lennätinvuorelle ihailemaan Haikkoon selkää tai pysähdy kahville Edelfeltin ateljeemuseoon Haikkoossa ja ihmettele kuinka vaatimattomissa puitteissa taiteilijan suurteokset syntyivät. Klikkaa kartta auki, hyppää satulaan ja koe Porvoo Edelfeltin silmin, http://www.porvoo.fi/fi/palvelut/ymparisto_ja_luonto/puistot_viheralueet_metsat/porvoon_kansallinen_kaupunkipuisto/reitit_kansallisessa_kaupunkipuistossa/edelfeltin_taidetta_porvoon_maisemissa
Kesäilta lumosi Edelfeltin tavoin myös ruotsalaisen Anders Zornin. Hänen maalauksensa Kilpasoutu (1886) myydään syksyllä Bukowskis Klassisessa Tukholmassa (lähtöhinta 8 000 000 – 10 000 000 SEK). Kesä Pohjoismaissa on suloinen kuin ahomansikka. Juuri tällaisina lämmön, auringon ja tyynen veden onneloina elävät muistoissani lapsuuden kesät.
Kuva ja lisää tietoa Zornin maalauksesta: https://www.bukowskis.com/fi/news/668
Porvoon kuninkaallinen juhlapäivä, Kuningas Kustaa III:n Porvoon-vierailu vuonna 1775 sai oman juhlansa ja korunsa.
Juhlapäivänä 13.6.2015 Porvoon vanha kaupunki muuttuu eläväksi historiaksi. Kaduilla kulkevat vuoden 1775 asukkaat rikkaista porvareista arvonsa tunteviin mamselleihin ja vaatimattomaan palvelusväkeen. Raatihuoneentorilla käydään torikauppaa vanhaan malliin. Kuningas saapuu ja tervehtii kaupunkilaisia klo 17. Kello 18 alkavassa juhlamessussa Porvoon tuomiokirkossa palataan yli kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Kuka istuu jalkapuussa, nukahtaako joku penkkiin, syljeskeleekö joku lehteriltä alas, kuinka julkeasti porvoolaiset silmäätekevät haukkuvat toisiaan esivallan läsnäollessa? Kustaa III:n visiittii huipentuu vastaanotton (cour), jossa kaupunkilaiset pääsevät esittämään toiveitaan ja valituksiaan kuninkaalle.
Juhlan kunniaksi halusimme luoda korun, joka olisi tätä päivää, mutta kantaisi samalla muistoja menneisyydestä.
Korumuotoilija Heta Salmi ja minä siirryimme ajassa taaksepäin porvoolaisessa kauppiaskodissa ja museossa, Holmin talossa sekä Porvoon Kulttuurinystävien järjestämillä mahtavilla asiantuntijaluennoilla. Näin syntyi Juliana, kaulakoru. Nimensä se sai porvoolaiskauppias Erik Solitanderin tyttäreltä. Juliana Solitander oli 1775 kuninkaan käydessä 20-vuotias neito.
Emme halunneet korusta historiakopiota tai – mukaelmaa, pastissia, vaan teimme siitä modernin, nykypäivää heijastelevan esineen. Pyöreä muoto on selkeä ja pelkistetyn ajaton, aivan kuten kustavilainen tyyli, joka on säilynyt yhtenä rakastetuimmista antiikkiesineistön tyyleistämme 1700-luvun lopulta tähän päivään saakka. Julianan kauniisti kaartuvaa, siroa muotoa lävistävä koristelu on saanut inspiraationsa laakeri- ja oliivipuista, Rooman campagnasta, italialaisista puutarhoista sekä antiikin ajan maailmasta, jota Kusaa III ihaili ja joka näytti suunnan hänen mukaansa nimetylle kustavilaiselle tyylille. Hopea materiaalina on kaunis, käytännöllinen ja kestävä. Sitä käytettiin myös 1700-luvun koruissa yhdessä vuorikristallien, lasikivien ja mustan onyxin kanssa. Helmet ja timantit kuuluivat ajan tyyliin samoin kuin pienet riipukset sekä silkki- tai samettinauhoin kaulalle sidotut korut.
Julianan helmenä on hopeasta tai mustasta onyxista tehty pallo. Voit valita niistä toisen oman mielesi mukaan. Korun mukana somassa pussukassa saat kaksi nauhaa. Toinen niistä on aina elegantti ja ajaton, kustavilaisen ajan kaulanauhoistakin tuttu musta. Toinen on kustavilaisesta väriskaalasta kertova pehmeä murrettu vihreä. Mikään ei estä sinua hankkimasta omaan koruusi hopeavannetta tai -ketjua. Erilaisia silkki-, satiini- tai samettinauhoja hankkimalla voit tehdä korustasi yksilöllisen ja kantaa sitä eri tilanteissa juuri haluamallasi tavalla.
Juliana on luotu kulkemaan mukanasi läpi elämän, arjesta juhlaan.
Toivomme, että aikanaan se kantaa muistosi eteenpäin ja kenties tulevaisuudessa se saa rinnalleen muitakin, ihanien porvoolaisten naisten nimeä kantavia koruja.
Juliana-korunon suunnitellut korumuotoilija Heta Salmi, joka työskentelee yli sata vuotta vanhassa Aurumin kultasepänverstaassa Porvoon vanhassa kaupungissa, http://www.hetasilverdesign.com/18 Oheisessa kuvassa näet Julianan kuvattuna Aurumin hurmaavalla vanhalla verstaspöydällä.
Taide- ja tyyliasiantuntijana on toiminut allekirjoittanut eli Tuija Peltomaa.
Julianaa voi tiedustella numerosta 040-4866220 ja tilata osoitteesta info@hetasilverdesign.com Ennakkotilaushinta on 48 € + mahdolliset lähetyskulut. Kun koru ilmestyy valikoituihin porvoolaismyymälöihin, sen ovh sijoittuu liikkeen mukaan 50-100 € välille.
Mitä on onyx? Onyx (onyksi) on tummaa, yleensä mustaa kalsedonia. Sen nimi tulee kreikan kielen sanasta onyx = kynsi, koura. Onyksia on perinteisesti kannettu kaulalla ja amulettina. Sen on uskottu antavan kantajalleen voimaa ja kestävyyttä ja sitä on pidetty myös tasapainottavana kivenä. Onyksikiveä mainitaan olleen jo Raamatun paratiisissa (1. Moos. 2:12)**. Keskiajalla onyksia pidettiin onnea tuovana kivenä. Sen on katsottu paitsi vahvistavan kantajaansa ja tämän aisteja, myös antavan lohtua vastoinkäymisten kohdatessa.
** ”ja sen maan kulta on hyvää. Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä”
ARTease 