En kasvanut ohi. Kasvoin kohti, kuljin ajassa askeleen taaksepäin, ja taidesilmäni löysi kasarin, jonka luulin jo jättäneeni taakse. No, mukanahan se oli kulkenut, kenties koko ajan. Se kummitteli jossakin muistin syövereissä. Kyseli tuon tuostakin: ”Muistatko vielä?”
Muistinhan minä ja ihmettelin, miksi silloin en saanut kosketusta Paul Osipowin taiteeseen. Miksi Juhana Blomstedtin maalaukset jäivät etäisiksi? Tor Arnen teokset kyllä kiinnostivat ja Carolus Enckellin taide kiehtoi. Ehkä nuo mieleeni jääneet kuvat vaativat uudelleen avautuakseen vain etäisyyttä. Ehkä ne tarvitsivat kypsyäkseen aikaa. Sillä kun Annmari’s Nordic Auctions järjesti toukokuussa 2023 huutokaupan ”Modern Finnish Art & Design”, seisahduin, havahduin ja vaikutuin. Myytävänä oli maalauksia RAY:n . (Raha-automaattiyhdistyksen) kokoelmasta. Muutama niistä naulitsi minut sanattomaksi, hurmioituneeksi, lumotuksi.
Katsoin Paul Osipowin siveltimen kosketusta, maalausjälkeä, kankaalla kelluvaa ja ilmassa väreilevää väriä, sommittelun ja viivan neroutta. Miksi olen katsonut niin usein niin kauas, ihaillut uudelleen ja uudelleen Mark Rothkoa? Tietysti siksi, että hän on loistava! Mutta niin oli nyt minun silmissäni tämäkin, yksi Tampereella myydyistä Paul Osipowin maalauksista. Voiko mikään olla enemmän oikeassa paikassa, oikealla hetkellä, oikean mittainen ja oikean suuntainen kuin tuo diagonaaliviiva. Voiko väri leijua ja elää ja muuntua kuin ilmestys silmieni edessä?
Värintaju vakuuttaa myös Juhana Blomstedtin maalauksessa. Muodoilla on nyt selvästi piirtyvät rajat, mutta ääriviivat eivät synny viivasta. Ne syntyvät värien välille rinnakkuuksista, kohtaamisista, vuorovaikutuksesta. Suorakaiteet asettuvat päällekkäin ja peräkkäin. Ne menevät poispäin minusta ja astuvat kohti minua. Pieni suorakaide punaista saa keltaisen ja vihreän kisaamaan keskenään: kuka on ensin ja kuka sen jälkeen, kuka on edellä ja kuka on takana. Maalattu ”L-palkki” kutkuttaa näköhavaintoani. Näen sen ensin kaksiulotteisena pintana, sitten se hahmottuu edessäni tilallisena elementtinä, tyhjänä, tilana, tyhjyytenä. Eleettömästä tuleekin hallitseva, kun ”L” ohjaa katsetta ja kokemusta, johdattaa visuaalisesta elämyksestä fyysiseen kokemukseen. Labyrinttiin? Mykenen porteille? Agamemnonin valtakuntaan? Tuo yksinkertainen L-palkki jälleen! Anonyymi, eleetön mutta tehokas kuin Robert MorrisinL-Beams.
Voisin katsella näitä kahta maalausta rinnakkain kauan ja yhä uudelleen, loputtomiin. Mitä enemmän näitä katson, sitä syvemmälle näen sisälle itseeni. Olenko ainoa lumoutunut? Hämmästyisitkö sinä, jos Paul Osipow, Juhana Blomstedt, Carolus Enckell ja Tor Arne ottaisivat paikkansa 1980-luvun taiteen jälkimarkkinoiden korkeimmalla huipulla?
Taideripustuksen tai -näyttelyn kuratointi on näkemyksiä, ajatuksia, ideoita, syventymistä, suunnittelua, yhteistyötä. Välillä se on myös käsillä tekemisen konkretiaa. Tässä videossa valmistellaan tekstiilitaiteen esillepanoa kahdelle pitkälle kaarevalle seinälle. Molemmat ripustettavat teokset ovat 1980-luvulta. Taiteilijat ovat Kristiina Ihamuotila ja Eila Rasinmäki. Halusin valita maalausten rinnalle teoksia, jotka muuttavat avoimen tilan äänimaisemaa ja tuovat tilaan pehmeyttä, lämpöä, luonnonmateriaalit ja kosketuksen. Taiteilijoita, jotka ovat uudistaneet käsitystä siitä, mitä ryijy voi olla. Jotka ovat ravistelleet pölyjä ryijy- ja räsymattoperinteen harteilta. Oli ilo antaa näkyvyyttä tekijöille, jotka ovat luoneet pohjaa ja avanneet tietä suomalaiselle nykytekstiilitaiteelle.
Hyvä tuli, ja kiitosta tilan käyttäjiltä kuuluu. Lämpimät kiitokseni ripustustyöstä, Beweship!
otsikkokuva: yksityiskohta Kristiina Ihamuotilan tekstiiliteoksesta Valoharjanteet 1988.
Keräilyn henkilökohtaistuminen jatkuu, ja tämä näkyy kesäisin kaikenlaista maan ja taivaan välillä myyvissä ”laidasta laitaan” -huutokaupoissa ja rompetoreilla. Persoonallisia löytöjä, kuriositeetteja ja täydennyksiä etsivät sekä keräilijät että sisustajat. Liian ”kuratoidut” eli valmiiksi valikoidut ja pahimmillaan anniltaan yhdenmukaiset huutokaupat ja myyntipöydät eivät houkuttele, kun haussa on nyt jotakin erilaista, omanlaista, harvemmin tarjolle asetettua ja kekseliästä.
Taakse on jo kauan sitten jäänyt aika, jolloin edustavan kodin mittapuuna olivat tietyt ”pakko omistaa” -tavarat ja taulut sinivalkoisesta kiinaposliinista Hjalmar Munsterhjelmin maalauksiin. Tämän päivän pakolliset sosiaaliset statussymbolit ovat lähinnä viihde-elektroniikkaa ja vähitellen muodista väistyvää valkoista väriä. Keräilykentillä haussa on yhä useammin omannäköinen elämä, jolla erottaudutaan myös sosiaalisen median kanavilla.
Kesän tarjontaa ja kysyntää katseltuani arvelen, että seuraavien 2-3 vuoden aikana ainakin osa näistä kohteista löytää yhä uutta yleisöä:
Taidenäyttelyjulisteet. Koti- ja ulkomaiset värikkäät ja graafiselta suunnittelultaan korkeatasoiset ja hyväkuntoiset julisteet. Tukholman Moderna Museetin vanhat julisteet. Uudemmista voisi mainita Tampereen taidemuseon Giger-näyttelyn julisteet. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Taidegrafiikassakiinnostus etenee ja siirtyy 1900-lukua pitkin taaksepäin. Kiinnostuksen herättää grafiikanlehden aihe tai värikkyys. Niin kutsuttujen konkretistien (Vanni, Nordström jne.) abstrakteista grafiikanlehdistä mennään kohti puoliabstrakteja ja esittäviä aiheita. Kaupunkikuvat ja ihmishahmot kiinnostavat.
Leluissa puusta tehdyt lelut ja nukkekotitavarat. Puuhevoset (ja lelujen lisäksi myös sympaattiset taalainmaanhevoset). Nukkekotien retrokalusteet, designhuonekalu-, radio ja tv -miniatyyrit. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Vinyylit / LP-levyt, mitä raskaampaa rockia, sen parempi. Kunto tietysti ’mint’ ja alkuperäiset kannet ehjät ja siistit.
Elokuvamemorabilia, koko perheen suosikkielokuvien sisustus- ja oheistuotteet.
Retroelektroniikka, mielellään käyttökuntoinen, vaikka pelkäksi koristeeksi tulisikin. Ei puuttuvia osia, aikaansa edustava muotoilu, siisti ja ehjä ulkokuori. Myös pienet ”avaruustyyliset” muovitelkkarit ja 1950-1960-luvun transistori(matka)radiot.
Huonekaluissa tarjoilupöydät, varsinkin messingin ja lasin yhdistelmä. Matalat tai porrastetut, kevyet, monipuoliset tasot, joissa hyllytasoja ja laatikoita sopivasti lapsiperheen tarpeisiin, tiikkiä tai valkoiseksi maalattua. Retro-Ikea jatkaa kestosuosikkina. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Värikäs ja muodoltaan & nimeltään oivaltava ja leikkisä lasi. Oiva Toikan iloisenväriset, signeeratutlasihedelmät ja -vihannekset.
Mummolalasit. Kesämökillä ja puutarhan kakkupöydässä viehättävät jo Ruotsissa, ehkä kohta meillä Suomessakin ohuet kauniilla kaiverruksilla koristellut juomalasit. Näitä saa edelleen todella halvalla!
Sillihaarukat ja -ottimet. Suolakot ja pikkuiset suolalusikat. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Koruissa isot värikivisormukset, ns. cocktailsormukset. Kulta, valkokulta tai hopea yhdistettynä upeasti hiottuun suureen ja ehdottomasti värikkääseen puolijalokiveen. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Barbievintage. Tällä tarkoitan purkkapinkin värisiä vaatteita ja asusteita, unelmahöttöä, vaahtokarkkihoukutuksia. Laukkuja, vöitä, koruja, sisustustavaroita, hiuskoruja, hattuja, huiveja, käsineitä, ruusukuppeja.
Posliinissa aasialaistyylinen ornamentiikka, keisarinkeltainen ja veden värit: merenvihreä, turkoosi, celadon, ultramariini.
Itämaiset ja aasialaiset sermit, kun puu tuoksuu hyvältä, lakkatyö on ylellistä tai silkkikangas on kaunis ja ehjä.
Erityistä nousua odotan japanilaistyyliselle kullanhohtoiselle Rinpa-estetiikalle ja Meiji-kauden esineille (1868-1912). (Kuvat alla: Bukowskis: https://www.bukowskis.com/fi/)
Hyvännäköiset tavaramerkki- eli logotuotteet. Materiaalilla on väliä, väri on plussaa ja kunto pitää olla hyvä: Esso, Shell, BP, Koff, Hankkija, tunnistettavat esineet vanhoista katukuvasta kadonneista hotelleista ja ravintoloista. Kuka keksi olla paikalla silloin, kun niiden irtaimistoa myytiin pois uudistusten alta?
Vanhat pallokynttilät. Ne alkuperäiset kynttilät, joilla täydennetään mm. Aarikan ja Nuutajärven kynttilänjalkoja. Nämä kruunaavat retroesineen, mutta valuvat poltettaessa aivan hillittömästi, joten sytyttämättä paras! Alkuperäinen pakkaus = superplussaa. (Kuvat alla: Turengin huutokauppakeskus, https://www.turenkiauctions.fi & Aarteet ja Löydöt, https://aarteetjaloydot.fi)
Ennen pitkää odotan nousevaksi:
Samettinen vaihtoehto hopealle eli tina. Suomalainen ja ruotsalainen laadukas tina, hyväkuntoinen, kun kohde on esinetyyppinä kiinnostava tai muotoilultaan omaa aikaansa hyvin edustava. (Kuva alla: Hagelstam & Co, https://hagelstam.fi)
Vanhat joulutontut, pienet ja suuret, hyvät perinteiset käsitehdyt, kivat ja ehjät kaupasta ostetut. (Kuva alla: Aarteet ja löydöt https://aarteetjaloydot.fi)
Harlekiinit.Figuriineina, maalauksina, koriste-esineinä, naisina, miehinä, muunsukupuolisina, sukupuolettomina. Herkkuja löytyy mannereurooppalaisten posliini- ja lasitehtaiden tuotannosta. Oma pikku löytöni tältä kesältä on harlekiini-aiheinen joulukuusenkoriste. (Kuvat alla: Harlekiineja Björn Nymanilta ja Birger Kaipiaiselta, Hagelstam & Co., https://hagelstam.fi & Kaksi pöllöä Keijo Kortesalolta, Turengin huutokauppakeskus, https://www.turenkiauctions.fi)
Taika-mukit. Tämä voi olla meidän aikamme jokakodin klassikko, joskin pahimmassa tapauksessa yleinen kuten Myrna aikanaan. Kooltaan, muodoltaan ja koristelultaan onnistuneelle mukille on paikkansa, jos tuotanto ei kasva valtavan suureksi ja osa väreistä ja koristeaiheista jää rajallisiksi sarjoiksi.
Lopuksi odotan, ennustan ja toivon nousua Afrikka-aiheille. Nyt en tarkoita lainkaan mystifioituja ja eksotisoituja naamioita ja rituaaliveistoksia, vaan esineitä, jotka nostavat esiin valtavan mantereen monet erilaiset kulttuurit, rikkaan historian, floran ja faunan, luonnon ja maantieteen moninaisuuden kaikessa kauneudessaan. (Kuvat alla: Bukowskis, https://www.bukowskis.com/fi/)
Viimeisen vuoden aikana tamperelainen Annmaris ja pariisilainen PIASA ovat tehneet Paavo Tynellille saman, minkä ranskalaisen Petit Palais’n ja suomalaisen Ateneumin yhteistyönäyttely teki Albert Edelfeltille. Suomalaiset ovat nostaneet omat mestarinsa ylös ja katseiden valokeilaan. Pariisista kuuluu ihastuneita huudahduksia: ”C’est magnifique! C’est incroyable!”
Me puhumme mielellämme ”maailmalla” mainetta saavuttaneista suomalaisista taiteilijoista. Syntyy helposti harha, että 1800-1900-lukujen vaihteessa ulkomailla menestyneet taiteilijamme ovat säilyneet siellä tasaisen tunnettuina tähän päivään saakka tai että huutokaupoissa huippuhintoja saavuttavat muotoilijat ovat kysyttyjä nimenomaan suomalaisuutensa takia.
Kyllä, Paavo Tynellin valaisimia myytiin 1950-luvulla New Yorkin Finlandia Housessa ja ne löysivät tiensä huippusisustuksiin Yhdysvalloissa. Tämä ei silti takaa, että Tynellin messinkivalaisimia ihaileva amerikkalainen miettisi nykyhuutokaupan sivuja selatessaan muuta kuin vaikuttavaa muotoilua, upeita yksityiskohtia ja hienoa materiaalin käyttöä. Jos hän ei satu olemaan design-entusiasti, hän ei todennäköisesti mieti suunnittelijan kotimaata. Huippudesign on huippudesignia ja joukosta erottuvat mestariteokset ovat erottuvia mestariteoksia olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa. Tekijän nimi on tärkeä tietää, mutta hänen kotimaansa ei ole ratkaiseva asia. Sisustuslehdessä julkaistu kuva tai valinta tunnetun sisustusarkkitehdin suunnittelemaan interiööriin on suurempi meritti. Skandinaavisuus voi olla plussaa, mutta lopulta Suomi on vain yksi pohjoismaa muiden joukossa.
Kyllä, Albert Edelfelt oli omana aikanaan kuuluisin ja kansainvälisillä areenoilla ylivoimaisesti näkyvin suomalainen taiteilija – nykytermein influensseri, vaikuttaja. Hän teki pitkän uran Pariisissa. Hänen maalauksiaan oli esillä arvostetuimmissa taidenäyttelyissä, ja niitä ostivat ja tilasivat niin Ranskan valtio kuin yksityiset ulkomaiset keräilijät. Tämä ei kuitenkaan takaa, että ranskalaisiin koulukirjoihin painetun Louis Pasteurin muotokuvan tekijäksi tiedettäisiin Albert Edelfelt saatikka että se mainittaisiin suomalaisen taiteilijan työksi. Olennaista on tunnistaa Ranskan oma ylpeys, Pasteur, joka kehitti rokotteen vesikauhuun.
Olisi kotisokeutta ajatella, että suomalaisen taiteen ja muotoilun maine kantaisi vuosisadalta toiselle ja voisimme rakentaa maineen juhlapöydän yhä uudelleen vanhojen eväiden varaan. Ei, meidän taiteilijamme ja muotoilijamme eivät ole automaattisesti tunnettuja eivätkä näyttelykävijät ryntää sankoin joukoin museon kirjapuotiin tai nettiin hakemaan näkemästään lisää tietoa. Tieto täytyy viedä ja jakaa – ja se on meidän tehtävämme.
Ateneumin taidemuseon tuottama Albert Edelfelt -näyttely Petit Palais’ssa oli Edelfeltin ensimmäinen yksityisnäyttely Pariisissa. Vihdoin vuonna 2022 suomalaistaiteilija, joka kuoli vuonna 1905, esiteltiin ranskalaiselle yleisölle, käytännössä toisessa kotimaassaan! Hän sai nimen ja kasvot. Hänen elämäntarinansa kerrottiin. Hänen maailmansa avautui nähtäväksi. Ehkä jotkut taiteen ystävät lähtivät hänen jalanjäljissään Porvooseen. Ehkä ensi kesänä tulee lisää muitakin, jotka saivat kuulla, että täällä voi edelleen kokea taiteilijan autenttisen työskentely-ympäristön ja astua Edelfeltin jalanjäljissä hänen pieneen ateljeehensa ja Haikkoonlahden rantaan. (Katso ja tutustu, tervetuloa! https://www.albertedelfeltinateljee.fi)
Paavo Tynellille ja monille muille suomalaisille muotoilijoille pariisilaisen PIASAn ja tamperelaisen Annmaris Nordic Auctions huutokauppatalojen yhteistyö on tehnyt saman kuin Petit Palais ja Ateneum tekivät Albert Edelfeltille. Piasa ja Annmaris ovat vieneet suomalaisten designereiden tuotantoa nähtäville Pariisiin. Elämän ja esineiden tarinoita on kirjoitettu huutokauppaluetteloon. Mukaan on liitetty valokuvia ja dokumentteja autenttisista interiööreistä ja arkkitehtuurikohteista. Tynell ei ole enää vain se taiturimainen, muiden vertaistensa joukosta erottuva muotoilijalahjakkuus. Hänellä on kasvot ja kotimaa – ja ne ovat suomalaiset.
Voiko enempää kulttuurityötä Suomen tunnetuksi tekemisen eteen vaatia? Kyllä voi, mutta nyt en lastaa lisää odotuksia Kansallisgalleriamme Ateneumin ja sen johtajan Marja Sakarin tai huutokauppatalo Annmaris’in ja sitä luotsaavan Takalan perheen harteille. On aika heittää pallo kaikille Suomen kaupungeille, museoille ja kulttuurin parissa toimiville. Teille, jotka ihailette meidän taiteilijoitamme. Teille, jotka järjestätte paikkakuntanne omien taiteilijoiden ja muotoilijoiden näyttelyitä. Suomessa syntyneiden taiteilijoiden lisäksi meillä on monia muualta tänne tulleita taitajia, joiden kotimaassa ei havahduta heidän saavutuksiinsa kaukana pohjoisessa Suomessa, jos me emme kerro hallussamme olevista aarteista.
Jos pitäisimme ääntä niin, että se kuuluu Ruotsiin saakka, tulisivatko ruotsalaiset taiteen ystävät katsomaan, mitä Louis Sparre teki ja saavutti Suomen-vuosinaan? Jos lataisimme puffia nettiin ja someen ranskaksi ja englanniksi, matkustaisivatko belgialaiset ja englantilaiset maalaustaiteen ja keramiikan ystävät katsomaan, mitä heidän arvostettu modernistinsa A.W. Finch sai aikaan Suomessa, pienessä Porvoon kaupungissa kaukana meren takana? Ehkei väkeä saapuisi jonottamaan museoidemme oville sankoin joukoin, mutta jokainen vieras olisi tervetullut ja veisi mukanaan sanan ”Suomi”.
Huutokauppojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen samat nimet: Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela. Muotoilun puolella kärkinimet ovat Aalto ja Tynell. Kiinnostavaa on, että tieto tekijästä, kuva kasvoista, pieni pala elämäkertaa ja välähdys autenttisista ympäristöistä näyttävät nostavan kiinnostuksen, kysynnän ja hinnat uudelle tasolle. Loppupeleissä olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä taideteoksista ja designista maksetaan vaan se, että ne saavat historian, niiden tekijä saa kasvot ja että tarinat kerrotaan ja jaetaan.
Jos haluamme tasoittaa tietä tulevaisuuden suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja menestystarinoille, meidän on itse tehtävä itsemme näkyväksi ja levitettävä tarinamme jaettaviksi. Se on paras lahja, jonka voimme antaa seuraaville sukupolville.
Paavo Tynell, kattovalaisin, koristeena vihreät lehdet ”neulaset”, puiset pallot ”kävyt” ja messinkikoristeet ”kukinnot”. Myyty 188.500,- €, Finnish Design Piasa X Annmaris
Osua tupsahdinJaana Lukkarin kotisivulle vasta nyt alkuvuodesta 2023, kun seurasin Louis Sparren jalanjälkiä kotikaupungissani Porvoossa ja syntymäpitäjässäni Sotkamossa. Jaanailua by Jaana -sivuston kertomukset Sotkamosta ovat uskomattoman kiinnostavia! Louis Sparren tekemä Kirkkoväkeä esittävä piirustus eritoten. Öljyvärimaalaus samasta aiheesta (Kirkkoväki paluumatkalla, signeerattu vuonna 1897, tämän artikkelin otsikkokuva) myytiin toukokuussa 2017 Bukowskis’in huutokaupassa Helsingissä. Olen monesti katsellut kuvaa tuosta maalauksesta. Siinä on jotakin tuttua, mutta samalla jotakin vierasta.
Meidänpä karhuja kaikuvi maa, suksemme suihkivat tanhutten taa, Meidän on kaikki, jos meidän on työ: Nälkälän rahvas, äl’ aarteitas’ myö! (Nälkämaan laulu, Ilmari Kianto, 1911)
Louis Sparre teki vuonna 1894 Sotkamossa piirustuksen letkassa hiihtävästä kirkkoväestä. Hän muunteli taustamaisemaa ja kokeili eri vaihtoehtoja ensimmäisen kerran jo samana vuonna. Näkökulma vaarojen suuntaan on hieman erilainen piirustuksessa ja kahdessa Ateneumin kokoelmiin kuuluvassa työssä: seepialaveerauksessa ja viivasyövytyksessä.(*) Jokaisesta tunnistaa kuitenkin Sotkamon maisemaprofiilin. Se on minun sielunmaisemani. Silmä kantaa kauas ja korkealle. Kainuun sielu on vapaa – – – Kainuun vapautta vaarat on nää. Sotkamon sielua lahtien päät.
(*) Kirkkoväkeä jäällä, Hiihtävä jono, 1894, viivasyövytys, signeerattu ja päivätty ”Sotkamo 94”, A IV 3217 & Kirkkoväkeä jäällä, 1894, seepialaveeraus, signeerattu ja päivätty ”Sotkamo 94”, Ateneum A IV 3218
Vuoden 1897 öljyvärimaalauksessa maisemaa, henkilöiden määrää, kasvonpiirteitä ja vaateparsiakin on muunneltu. Maisema on erityyppinen. Vaarajonon profiili on matalampi. Sen eteen asettuvat puut / metsäinen vyöhyke puuttuu, samoin kuin piirustuksessa näkyvät talot. Kirkkoväkeä on enemmän, eivätkä he etene vain yhdessä jonossa. Onko toisena hiihtävän naisen asu ja päähine kainuulaista mallia vai rannikkoseudun tyyppiä? Vertailen. Mietin, näkyykö maiseman mittasuhteissa, avaruudessa ja valossa vaikutteita rannikolta ja saaristosta. Vuonna 1897 Sparre sai valmiiksi Vaasan kirkon alttaritaulun, (*) joten selitys maiseman muuttumiseen voisi löytyä Pohjanmaalta. Tai Porvoon edustalta – toukokuussa 1897 Sparre ystävineen perusti Porvooseen Iris-tehtaan.
Teosidean alkuperä, paikka ja henkilöt ovat joka tapauksessa Sotkamosta. Enkä lainkaan ihmettele, että sen maisemat ja ihmisten luonteikkuus tekivät vaikutuksen Sparreen. Kyllä kelpaa ihmislapsen ylistää omaa henkistä kotiaan, Kainuun kauneinta Sotkamoa.
(*) Vaasan kirkossa ovat seuraavat alttaritaulut: Albert Edelfelt, Paimenten kumarrus (1894). Sen vasemmalla puolella R.W. Ekman, Pyhän ehtoollisen asettaminen (1861) ja oikealla puolella Louis Sparre Kristuksen hautaanlaskeminen (1897).
Kultakauden taiteilijat Kainuussa. Akseli Gallen-Kallela, Louis Sparre, Pekka Halonen, Albert Gebhard, Väinö Hämäläinen, Anna Sahlstén, Yrjö Blomstedt, Viktor Sucksdorff, I. K. Inha. Paavo Enroth, Matka kultakauteen. Maahenki 2018.
artikkelin otsikkokuva: Louis Sparre, Kirkkoväki paluumatkalla, 1897. Myyty 8.300 €, Bukowskis 22.5.2017, www.bukowskis.com