En kasvanut ohi. Kasvoin kohti, kuljin ajassa askeleen taaksepäin, ja taidesilmäni löysi kasarin, jonka luulin jo jättäneeni taakse. No, mukanahan se oli kulkenut, kenties koko ajan. Se kummitteli jossakin muistin syövereissä. Kyseli tuon tuostakin: ”Muistatko vielä?”
Muistinhan minä ja ihmettelin, miksi silloin en saanut kosketusta Paul Osipowin taiteeseen. Miksi Juhana Blomstedtin maalaukset jäivät etäisiksi? Tor Arnen teokset kyllä kiinnostivat ja Carolus Enckellin taide kiehtoi. Ehkä nuo mieleeni jääneet kuvat vaativat uudelleen avautuakseen vain etäisyyttä. Ehkä ne tarvitsivat kypsyäkseen aikaa. Sillä kun Annmari’s Nordic Auctions järjesti toukokuussa 2023 huutokaupan ”Modern Finnish Art & Design”, seisahduin, havahduin ja vaikutuin. Myytävänä oli maalauksia RAY:n . (Raha-automaattiyhdistyksen) kokoelmasta. Muutama niistä naulitsi minut sanattomaksi, hurmioituneeksi, lumotuksi.
Katsoin Paul Osipowin siveltimen kosketusta, maalausjälkeä, kankaalla kelluvaa ja ilmassa väreilevää väriä, sommittelun ja viivan neroutta. Miksi olen katsonut niin usein niin kauas, ihaillut uudelleen ja uudelleen Mark Rothkoa? Tietysti siksi, että hän on loistava! Mutta niin oli nyt minun silmissäni tämäkin, yksi Tampereella myydyistä Paul Osipowin maalauksista. Voiko mikään olla enemmän oikeassa paikassa, oikealla hetkellä, oikean mittainen ja oikean suuntainen kuin tuo diagonaaliviiva. Voiko väri leijua ja elää ja muuntua kuin ilmestys silmieni edessä?
Värintaju vakuuttaa myös Juhana Blomstedtin maalauksessa. Muodoilla on nyt selvästi piirtyvät rajat, mutta ääriviivat eivät synny viivasta. Ne syntyvät värien välille rinnakkuuksista, kohtaamisista, vuorovaikutuksesta. Suorakaiteet asettuvat päällekkäin ja peräkkäin. Ne menevät poispäin minusta ja astuvat kohti minua. Pieni suorakaide punaista saa keltaisen ja vihreän kisaamaan keskenään: kuka on ensin ja kuka sen jälkeen, kuka on edellä ja kuka on takana. Maalattu ”L-palkki” kutkuttaa näköhavaintoani. Näen sen ensin kaksiulotteisena pintana, sitten se hahmottuu edessäni tilallisena elementtinä, tyhjänä, tilana, tyhjyytenä. Eleettömästä tuleekin hallitseva, kun ”L” ohjaa katsetta ja kokemusta, johdattaa visuaalisesta elämyksestä fyysiseen kokemukseen. Labyrinttiin? Mykenen porteille? Agamemnonin valtakuntaan? Tuo yksinkertainen L-palkki jälleen! Anonyymi, eleetön mutta tehokas kuin Robert Morrisin L-Beams.
Voisin katsella näitä kahta maalausta rinnakkain kauan ja yhä uudelleen, loputtomiin. Mitä enemmän näitä katson, sitä syvemmälle näen sisälle itseeni. Olenko ainoa lumoutunut? Hämmästyisitkö sinä, jos Paul Osipow, Juhana Blomstedt, Carolus Enckell ja Tor Arne ottaisivat paikkansa 1980-luvun taiteen jälkimarkkinoiden korkeimmalla huipulla?
kuvat: Paul Osipow, 1983 & Juhana Blomstedt, Mykene, 1983, https://live.annmaris.fi
otsikkokuva: Carolus Enckell, silkkipaino, 1988, Bukowskis, https://www.bukowskis.com
ARTease 