Aihearkisto: Design

Antiikki, Design, Keräily, Matot, ryijyt ja tekstiilit, Trendit

Nyt on lupa etsiä, löytää ja ihastua odottamattomaan

Kommentoi

Keräilyinnostus on aaltoliikettä. Levitessään se nostaa jonkin asian suursuosioon, mediaotsikoihin ja hintaennätyksiin. Paikka aallonharjalla kestää useita vuosia. Sitten innostuksen kohteesta tulee liian tuttua. Se alkaa näkyä liian monessa paikassa. Löytö muuttuu tavallisuudeksi. Erityisyys vaihtuu tavanomaisuuteen. Lisäksi aitojen aarteiden hohtoa alkavat samentaa tuunatut, veivatut ja jopa väärennetyt vaihtoehdot. Rikkinäisiä esineitä korjataan, lasiesineitä hiotaan ”ehjiksi”, puuttuvia signeerauksia kaiverretaan, tarroja liimaillaan, lampunosia haalitaan kokoon ja yhdistellään.

Kun hyllyt notkuvat kirkkaasta lasista, muumimukeista ja kun kaikkialla näkyy Aaltoa aallon perään ja hienoimmat Paavo Tynellit ovat virranneet tavoittamattomiin, keräilyinnostus alkaa tähyillä toisaalle. Ryhdytään jälleen etsimään tuntematonta ja näkemään päiväunia löydöistä. Aletaan tavoitella jotakin, mitä muut eivät ole vielä hoksanneet. Keräilyn paloa pitää yllä haasteellisuus. Sen turruttaa helppous.

Muistan ajan, jolloin tiikkiä ei halunnut kukaan. Nyt sitä haluavat kaikki. Kuinka monta String-hyllyä onkaan kokenut tiensä pään roskalavalla ennen kuin ne nostettiin designmyymälöiden hittihyllylle. Voi, miten 1980-luvulla hankittu rottinkituoli alkoi näyttää 1990-luvun kuluessa eiliseltä päivältä! Nyt kivat rottinkiesineet (kylläkin kasaria vanhemmat, kevyet, hyväkuntoiset, helposti sijoitettavat pikkupöydät, kukkapöydät ja tuolit) viedään käsistä. Sokeva-Käsityön piirissä valmistetun rottingin kauppa on kuumenemassa.

Värilasitteisella keramiikalla oli aikansa, samoin kirkkaalla taidelasilla, Milanon triennalin klassikoilla. Nyt keramiikan keräilijät metsästävät ornamentteja ja tarinallisuutta, varhaista Birger Kaipiaista, Rut Brykiä, Laila Zinkiä, Esteri Tomulaa ja Dorrit von Fieandtia. Kim Simonssonin veistosten maailma lumoaa. Värikkään lasin tantereilla kilpaillaan Aurinkopulloista. Katse etsii Saara Hopeaa, Nanny Stillia ja Tamara Aladinia. Metalliesineissä anonyymi moderni hopeakin kelpaa nyt, kun jalometalleja jahdataan, kierrätetään, myydään, ostetaan ja romumetalliksi realisoidaan. Messinki löytää ottajansa. Tinan samettinen hohde odottaa vielä aikoja parempia. Kuparikin saa lepäillä hyllyillä rauhassa – Palsanmäen huutokaupan kahvipannuja (!) lukuunottamatta.

Ne, joita keräilyhype ei heiluttele, ovat oman tiensä kulkijoita, itsensä näköisen kokoelman keräilijöitä. Näiden keräilijöiden kotoa ei löydy keräilyhittejä, mutta sitäkin useammin erikoisuuksia, harvinaisuuksia ja esineitä, joiden löytäminen vaatii aikaa, tietoa, tarkaa silmää ja oivallusta. Näiden keräilijöiden kätköissä odottavat seuraavat keräilyhurmiot. Nuo unohdetut ja epämuodikkaat löydöt, ehkä joskus tulevaisuudessa suosioon nousevat isot ja pienet aarteet.

On hauskaa arvailla leikkimielisesti, mikä nousee seuraavaksi. Nousevatko metallin varjosta seuraavaksi lasivalaisimet? Olisiko kohta ilmeikkäiden puupintojen aika? Milloin halutuiksi tulevat pienet lepänjuuri kääntöpöydät tai kotimainen visa- ja loimukoivu? Nostaako japanilaisen materiaaliestetiikan viehätys esiin suomalaiset paperinarusta ja puusäleistä tehdyt lampunvarjostimet? 

Yhtä hauskaa on miettiä omia keräilykuriositeetteja ja yrittää ymmärtää, mikä ihme niissä viehättää. Miksi olen alkanut katsella käsinmaalattua lasia? Mikä minua kiehtoo Kauklahden lasitehtaan käsinmaalatussa jäälasissa? Miksi tykkään katsella ja kosketella vanhoja kansanomaisia, pienissä paikallisissa pajoissa dreijattuja punasavikulhoja? Miksi en enää raaski oikopäätä luopua 1960-1970-lukujen retromatkamuistoista? Miksi arjen estetiikka ja Karl Fredrik Hildénin keramiikkalasitteiden täydellinen epätäydellisyys puhuttelevat minua? 

En läheskään aina ymmärrä omia keräilykuumeilujani, mutta annan itselleni luvan hankkia esineen, kaksi tai korkeintaan kymmenen. Ehdoton sääntö on, että tavaraa ei saa kertyä liikaa eivätkä esineet saa olla liian steriilejä. Annan mielihyvää tuottavien löytöjen kotiutua, koska ne kertovat minulle jotakin tästä ajasta ja maailmasta. Ehkä juuri nyt koen kaipuuta käsintehdyn kosketukseen, turvallisen kodikkaaseen mummolaan ja aurinkomatkoihin ennen massaturismia. Annan siis itselleni luvan heittäytyä, etsiä ja löytää.

Kuvat: Kauklahden lasitehtaan käsinmaalattu jäälasimaljakko, pusurinpuoti.com ; Matkamuisto Pariisista päivyrillä, aarteetjaloydot.fi ; Kupittaa Saven keramiikkakulho, rottinkikädensija, aarteetjaloydot.fi

Artikkelin otsikkokuva: Yksityiskohta pöytäliinasta, Helmi Vuorelma (valmistajan kangasetiketti puuttuu), pellava, hapsut, kareliaaninen kirjailu punaisella ja sinisellä, kuva: Tuija Peltomaan arkisto

Design, Keräily, Koti ja sisustus, Kulttuuri, Lasi, Matkailu, Retro, Tapahtumat, Vintage

Riihimäen imago loistaa kuin lasi

Kommentoi

Oletko huomannut, miten Riihimäki on viime aikoina tullut mainituksi yhä uudelleen, julkisuuden henkilöiden kotikaupunkina ja jopa käsitteenä, ”riihimäkeläisyytenä”. Radanvarsikaupunki ei ole vain piste kartalla tai näkymä ohikiitävän junan ikkunasta. Riihimäki on näkyvä. 

Mediajulkisuus ei ole ainoa asia, joka kannattelee Riihimäen näkyvyyttä. Myös kulttuurilla on tärkeä paikka kaupungin imagossa ja siinä, miten kaupunki erottuu muiden kaupunkien joukosta. Helene Schjerfbeck on yksi Riihimäen taidemuseon monista vetonauloista. Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelman taideteokset ja antiikkiesineet olisivat kruununjalokiviä missä tahansa museossa.

Kulttuurin ystäville ja designharrastajille Riihimäki on tietenkin aina ollut lasin kaupunki. Kiitos Riihimäen Lasitehtaan, Suomen Lasimuseon ja Kaisa Koiviston ansiokkaiden lasitutkimusten. Ison kortensa maineen kekoon on kantanut Suomen Lasimuseon ystävät, joka on tehnyt työtä museon tukemiseksi ja koko suomalaisen lasikulttuurin hyväksi. Olen kiitollinen, että olen saanut tavata useaankin otteeseen Kaisa Koiviston, Roger Peltosen, Olli T. Ahtolan ja edesmenneen Markku Annilan kaltaisia yhdistyksen jäseniä, lasiin syvällisesti perehtyneitä tietäjiä ja tuntijoita. 

Kuten olen aiemminkin kaiuttanut, yhteistyö, tiedon jakaminen ja näkyväksi tekeminen yhteisvoimin ovat avainasemassa, jos haluamme suomalaisia ja paikallisia kulttuuri-, taide- ja designaarteita tunnetuksi laajemmin, oman kotipaikkakuntamme tai oman maamme rajojen ulkopuolella. Ilman yhteistyötä olemme vain pieniä pirstaleita kartalla.

Suomen Lasimuseon ystävät ovat jo yli 20 vuotta järjestäneet Riihimäellä kohtauspaikan museolle, ihmisille, kaupungin asukkaille, vieraileville turisteille, asiantuntijoille ja maallikoille. Suomen Lasimuseolla järjestettävät Lasipäivät tuovat joka vuosi yhteen tutkijat, keräilijät, harrastajat, antiikkilasin, designin, retron ja vintagen ystävät, kodin sisustajat ja löytöjen etsijät, myyjät ja ostajat. Tietoa jaetaan ja tarinoita kerrotaan tapahtumasaleissa ja pöydän ääressä, ystäväyhdistyksen asiantuntijoiden esinetunnistuksessa. Mieleen jäävät sanat ”Riihimäki” ja ”Lasimuseo”. Muistiin painuu Riihimäen Lasitehtaalla vaikuttaneiden muotoilijoiden nimiä, elämäntarinoita, saavutuksia. Ehkä kotiintuomisina on myös lasiesineitä, konkreettisia muistoja Riihimäestä.

Seuraavaksi Riihimäki ja suomalainen lasitaide saavat uutta kansallista ja toivottavasti laajempaakin näkyvyyttä, kun Suomalainen lasiosaaminen saa oman palkintonsa. Ensimmäinen Pro vitrea -palkinnon saaja julkistetaan 10.2.2023. Palkinto tullaan jakamaan joka toinen vuosi. Se myönnetään ”korkeatasoisesta ja persoonallisesta työskentelystä tai merkittävästä teosta suomalaisen lasikulttuurin edistämiseksi”. Tarkoituksena on ”tukea ja nostaa esille lasin parissa työskenteleviä tahoja, sekä lisätä Suomalaisen lasiosaamisen arvostusta.” Mahtavaa Riihimäki! Hienoa Suomen Lasimuseon ystävät! Tämä on kaupunki-imagon luomista parhaimmillaan!

Katso ja tutustu Pro vitrea -palkintoon Suomen Lasimuseon ystävien sivuilla, https://www.slmy.fi)

artikkelin otsikkokuva: 
Suomalaisen lasin kirjoa Lasipäivän myyntipöydällä. Valokuvaaja: Jyrki Winter.
kuva:
Lasipäivän myyntipöytiä Suomen lasimuseon suuressa salissa tammikuussa 2020. Valokuvaaja: Jyrki Winter.

Lisätietoja Suomen Lasimuseon ystävien tulevista tapahtumista:
– Tapahtumajärjestäjä ja Suomen Lasimuseon ystävät (SLMY) puheenjohtaja Jyrki Winter, 040 154 8182
– Lasipäivän tiedotus ja SLMY:n hallituksen jäsen Jyrki Kippola, 050 66 850

Design, Huutokauppa, Keräily, Koti ja sisustus, Näyttelyt, Porvoo, Taide

Paavo Tynell ja Albert Edelfelt – magnifique, incroyable!

Kommentoi

Viimeisen vuoden aikana tamperelainen Annmaris ja pariisilainen PIASA ovat tehneet Paavo Tynellille saman, minkä ranskalaisen Petit Palais’n ja suomalaisen Ateneumin yhteistyönäyttely teki Albert Edelfeltille. Suomalaiset ovat nostaneet omat mestarinsa ylös ja katseiden valokeilaan. Pariisista kuuluu ihastuneita huudahduksia: ”C’est magnifique! C’est incroyable!”

Me puhumme mielellämme ”maailmalla” mainetta saavuttaneista suomalaisista taiteilijoista. Syntyy helposti harha, että 1800-1900-lukujen vaihteessa ulkomailla menestyneet taiteilijamme ovat säilyneet siellä tasaisen tunnettuina tähän päivään saakka tai että huutokaupoissa huippuhintoja saavuttavat muotoilijat ovat kysyttyjä nimenomaan suomalaisuutensa takia.

Kyllä, Paavo Tynellin valaisimia myytiin 1950-luvulla New Yorkin Finlandia Housessa ja ne löysivät tiensä huippusisustuksiin Yhdysvalloissa. Tämä ei silti takaa, että Tynellin messinkivalaisimia ihaileva amerikkalainen miettisi nykyhuutokaupan sivuja selatessaan muuta kuin vaikuttavaa muotoilua, upeita yksityiskohtia ja hienoa materiaalin käyttöä. Jos hän ei satu olemaan design-entusiasti, hän ei todennäköisesti mieti suunnittelijan kotimaata. Huippudesign on huippudesignia ja joukosta erottuvat mestariteokset ovat erottuvia mestariteoksia olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa. Tekijän nimi on tärkeä tietää, mutta hänen kotimaansa ei ole ratkaiseva asia. Sisustuslehdessä julkaistu kuva tai valinta tunnetun sisustusarkkitehdin suunnittelemaan interiööriin on suurempi meritti. Skandinaavisuus voi olla plussaa, mutta lopulta Suomi on vain yksi pohjoismaa muiden joukossa. 

Kyllä, Albert Edelfelt oli omana aikanaan kuuluisin ja kansainvälisillä areenoilla ylivoimaisesti näkyvin suomalainen taiteilija – nykytermein influensseri, vaikuttaja. Hän teki pitkän uran Pariisissa. Hänen maalauksiaan oli esillä arvostetuimmissa taidenäyttelyissä, ja niitä ostivat ja tilasivat niin Ranskan valtio kuin yksityiset ulkomaiset keräilijät. Tämä ei kuitenkaan takaa, että ranskalaisiin koulukirjoihin painetun Louis Pasteurin muotokuvan tekijäksi tiedettäisiin Albert Edelfelt saatikka että se mainittaisiin suomalaisen taiteilijan työksi. Olennaista on tunnistaa Ranskan oma ylpeys, Pasteur, joka kehitti rokotteen vesikauhuun. 

Olisi kotisokeutta ajatella, että suomalaisen taiteen ja muotoilun maine kantaisi vuosisadalta toiselle ja voisimme rakentaa maineen juhlapöydän yhä uudelleen vanhojen eväiden varaan. Ei, meidän taiteilijamme ja muotoilijamme eivät ole automaattisesti tunnettuja eivätkä näyttelykävijät ryntää sankoin joukoin museon kirjapuotiin tai nettiin hakemaan näkemästään lisää tietoa. Tieto täytyy viedä ja jakaa – ja se on meidän tehtävämme.

Ateneumin taidemuseon tuottama Albert Edelfelt -näyttely Petit Palais’ssa oli Edelfeltin ensimmäinen yksityisnäyttely Pariisissa. Vihdoin vuonna 2022 suomalaistaiteilija, joka kuoli vuonna 1905, esiteltiin ranskalaiselle yleisölle, käytännössä toisessa kotimaassaan! Hän sai nimen ja kasvot. Hänen elämäntarinansa kerrottiin. Hänen maailmansa avautui nähtäväksi. Ehkä jotkut taiteen ystävät lähtivät hänen jalanjäljissään Porvooseen. Ehkä ensi kesänä tulee lisää muitakin, jotka saivat kuulla, että täällä voi edelleen kokea taiteilijan autenttisen työskentely-ympäristön ja astua Edelfeltin jalanjäljissä hänen pieneen ateljeehensa ja Haikkoonlahden rantaan. (Katso ja tutustu, tervetuloa! https://www.albertedelfeltinateljee.fi)

Paavo Tynellille ja monille muille suomalaisille muotoilijoille pariisilaisen PIASAn ja tamperelaisen Annmaris Nordic Auctions huutokauppatalojen yhteistyö on tehnyt saman kuin Petit Palais ja Ateneum tekivät Albert Edelfeltille. Piasa ja Annmaris ovat vieneet suomalaisten designereiden tuotantoa nähtäville Pariisiin. Elämän ja esineiden tarinoita on kirjoitettu huutokauppaluetteloon. Mukaan on liitetty valokuvia ja dokumentteja autenttisista interiööreistä ja arkkitehtuurikohteista. Tynell ei ole enää vain se taiturimainen, muiden vertaistensa joukosta erottuva muotoilijalahjakkuus. Hänellä on kasvot ja kotimaa – ja ne ovat suomalaiset.

Voiko enempää kulttuurityötä Suomen tunnetuksi tekemisen eteen vaatia? Kyllä voi, mutta nyt en lastaa lisää odotuksia Kansallisgalleriamme Ateneumin ja sen johtajan Marja Sakarin tai huutokauppatalo Annmaris’in ja sitä luotsaavan Takalan perheen harteille. On aika heittää pallo kaikille Suomen kaupungeille, museoille ja kulttuurin parissa toimiville. Teille, jotka ihailette meidän taiteilijoitamme. Teille, jotka järjestätte paikkakuntanne omien taiteilijoiden ja muotoilijoiden näyttelyitä. Suomessa syntyneiden taiteilijoiden lisäksi meillä on monia muualta tänne tulleita taitajia, joiden kotimaassa ei havahduta heidän saavutuksiinsa kaukana pohjoisessa Suomessa, jos me emme kerro hallussamme olevista aarteista.

Jos pitäisimme ääntä niin, että se kuuluu Ruotsiin saakka, tulisivatko ruotsalaiset taiteen ystävät katsomaan, mitä Louis Sparre teki ja saavutti Suomen-vuosinaan? Jos lataisimme puffia nettiin ja someen ranskaksi ja englanniksi, matkustaisivatko belgialaiset ja englantilaiset maalaustaiteen ja keramiikan ystävät katsomaan, mitä heidän arvostettu modernistinsa A.W. Finch sai aikaan Suomessa, pienessä Porvoon kaupungissa kaukana meren takana? Ehkei väkeä saapuisi jonottamaan museoidemme oville sankoin joukoin, mutta jokainen vieras olisi tervetullut ja veisi mukanaan sanan ”Suomi”.

Huutokauppojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen samat nimet: Schjerfbeck, Edelfelt, Gallen-Kallela. Muotoilun puolella kärkinimet ovat Aalto ja Tynell. Kiinnostavaa on, että tieto tekijästä, kuva kasvoista, pieni pala elämäkertaa ja välähdys autenttisista ympäristöistä näyttävät nostavan kiinnostuksen, kysynnän ja hinnat uudelle tasolle. Loppupeleissä olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä taideteoksista ja designista maksetaan vaan se, että ne saavat historian, niiden tekijä saa kasvot ja että tarinat kerrotaan ja jaetaan.

Jos haluamme tasoittaa tietä tulevaisuuden suomalaisille taiteilijoille, muotoilijoille ja menestystarinoille, meidän on itse tehtävä itsemme näkyväksi ja levitettävä tarinamme jaettaviksi. Se on paras lahja, jonka voimme antaa seuraaville sukupolville.

Artikkelin otsikkokuva, https://live.annmaris.fi

Paavo Tynell, kattovalaisin, koristeena vihreät lehdet ”neulaset”, puiset pallot ”kävyt” ja messinkikoristeet ”kukinnot”. Myyty 188.500,- €, Finnish Design Piasa X Annmaris

Kuvat, https://live.annmaris.fi

  • Rottinkipeilit, Sokeva, noin 1950. Myyty 7.150 €. Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Mauri Almari, Valaisinpari ”Pisarat”, messinkiä. Myyty 14.300 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Paavo Tynell, Kolme kulhoa, messinkiä. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Paavo Tynell, Kynttelikkö, takorautaa. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
  • Taidetakomo Hakkarainen, Peili, takorautaa. Myyty 7.800 €, Finnish Design Piasa X Annmaris
Design, Huutokauppa, Keräily

Suora lento Tampere-Pariisi

Kommentoi

Helsingin designhuutokaupat näkivät syyskuussa tyylikkään ylilennon, kun tamperelainen Annmari’s liiti kotikentältä suoraan Pariisiin. Nimeään virtaviivaistanut Annmari’s Nordic Auctions on jo hyvän aikaa pitänyt käsissään suomalaisen designin jälleenmyynnin valtikkaa. Yritys on osoittanut hallitsevansa uudet informaatiokanavat, huutokauppojen live ja online-toteutuksen, verkon, verkostoitumisen, markkinoinnin, imagon – ja visuaalisuuden. Vaikuttavasta designtarjonnasta ja huippuhinnoista on tullut Tampereen Hämeentiellä enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Korona-aika taisi antaa vauhtia uusille kunnianhimoisille avauksille. Kun asiakkaiden tie tarjolla olevien esineiden luo mutkistui maskien ja matkustuskieltojen taakse, Annmari’s vei esineet keskelle Länsi-Euroopan laajinta ja vahvinta ostajakuntaa. Yhtälöön liitettiin ranskalaisen Piasan osaaminen ja huutokauppakuratointi – ja voilá! Lopputulos oli tyylikäs kuin suomalaisen designin jalokivet konsanaan.

Tampereella on oivallettu, että maantieteellä on merkitystä, mutta kilometreillä ei. Pariisi on Tampereelta katsottuna yhtä lähellä kuin Helsinki. Verkostoituneessa maailmassa sama pätee myös toisinpäin: Pariisista käsin Tampere on yhtä lähellä, kaukana tai sivussa kuin Helsinki. Joten miksei menisi Tampereelta suoraan eurooppalaisten designmarkkinoiden keskipisteeseen?

Vaikka monet netissä toimivat huutokaupat houkuttelevat ostamaan tavaraa kuviin ja ulkonäköön perustuen, arvodesignin keräilijälle ulkonäkö on vain osa kokonaisuutta. Materiaali, työn jälki, tuotteen laatu ja kunto ovat olennainen osa esineen pitkän aikavälin arvoa. Mitä suuremmista summista on kyse, sitä todennäköisemmin hankita tehdään kestämään elämää vielä omistajansa jälkeen, ei vaihtamaan omistajaa, kun tyyli muuttuu ja kotia laitetaan taas kerran uuteen kuosiin. 

Ensiluokkaisissa designkokoelmissa muotoilun vuosikymmenet limittyvät ja kerrostuvat muodostaen kuvan siitä, mikä kulloinkin on ollut taitojen, tekniikoiden, uusien oivallusten ja luovien näkemysten parhaimmistoa: visuaalisesti, aistimellisesti ja toiminnallisesti. Siksi keräilijöiden tahtoa nähdä kohteet ennen päätöksentekoa omin silmin ei pidä aliarvoida. Annmari’s ja Piasa tarjosivatkin näytön Pariisissa. Paikka oli tyylin ja laatutietoisuuden keskipisteessä, rue du Faubourg Saint-Honorélla, jolta löytyvät maailman suurimmat muotitalot sekä hurmaavin – ja kallein -ruusukauppa Roses Costes. 

Suomesta Pariisiin oli vain klikkauksen verran matkaa, kun valittavana oli virtuaalinäyttö verkossa, web-katalogi tai painettu luettelo. Latasin painetun luettelon. Avasin pdf-tiedoston ja hymyilin. Kanteen valittu yksityiskohta messinkivalaisimen rei’itetystä kuvusta toi mieleen valon ja lämmön, auringon, avaruuden sekä 1950-luvun tulevaisuuden utopiat à la Jacques Tati ja elokuva Enoni on toista maata. Pienen lyöntivirheen ”costumer service” ohitin olankohautuksella: ”C’est la vie – broken English!” Sitten aloin selata kuvia. 

Kohteista oli listatut perustiedot, ja joistakin myös provenienssi, näyttelytiedot ja kirjallisuuslähteet. Lisätietoa tai kuntoraportta haluaville annettiin kaksi kontaktihenkilöä. Halutut tiedot sai lähes millä tahansa suurimmilla läntisen maailman keräilykielillä – formidable, impresionante, erstaunlich!

Katalogin sivut avautuivat edessäni kuin korut. Kuvat olivat elegantteja. Kuvakulmat oli harkittu kohde kerrallaan, esinetyypin, koon ja materiaalin mukaan. Kuvat detaljeista olivat aistikkaita. Ne kertoivat myös esineen arvon kannalta olennaiset yksityiskohdat. Arkistojen mustavalkokuvat loivat ajankuvaa ja veivät nostalgiamatkalle paikkoihin, joihin huutokaupan kohteet on aikanaan suunniteltu. Henkilökuvat muotoilijoista antoivat tekijöille kasvot. Sokerina pohjalla oli muutamia valokuvia valmistusprosesseista; kunnianosoituksia käsityölle, eri alojen ja tekniikoiden osaajien työpanokselle ja koko suomalaisen designin historialle.

Luettelon sivuilla vuorottelivat tutut kohokohdat ja laatulöydöt, joilla kansainväliset keräilijät voivat erottautua vertaistensa joukossa. Vakionimet, kuten Tynell, Aalto, Johansson-Pape, Wirkkala, Sarpaneva, Kaipiainen olivat totta kai mukana; heidän rinnallaan ansaitun paikkansa olivat saaneet Wivi Lönn, Arttu Brummer, Olof Ottelin, Werner West, Runar Engblom, Impi Sotavalta ja Maija Taimi. Aino Aalto pääsi valokeilaan omalla aukeamallaan, kuten kuuluukin. Tämän hetken tavoitelluimmat tekijät, muun muassa Märta Blomstedt, Carl Gustaf Hiort af Ornäs, Antti Nurmesniemi, Ilmari Lappalainen ja Ben af Schultén toivat kaivattua monipuolisuutta designin tähtitarinaan. 

Nähdäkseen lähelle on joskus hyvä lähteä kauas. Annmari’s & Piasa -luettelo ei toistanut samaa huutokaupoista tuttua kaavaa, johon moni Suomessa järjestettävä designhuutokauppa on jopa jämähtänyt. Tuttujen kohteiden lisäksi mukaan oli löydetty ja poimittu uniikkeja harvinaisuuksia. Birger Carlstedtin suunnittelemia huonekaluja en uskaltanut edes odottaa säilyneen. Ilmari Tapiovaaran Palan-kirjahyllykkö ja Cantu-hylly hemmottelivat pohjoismaisella kauneudentajullaan. Lauri Järveläisen suomalainen art deco oli kuin piste i:n päällä tyylin kotikentällä Ranskassa. Kokonaisuutena katsoen valikoiman painopiste oli yhä kultaisessa menneisyydessä. 1980-luku ja sen jälkeiset vuosikymmenet ovat hivuttautuneet Suomen designmarkkinoille hitaasti ja satunnaisesti. Yltäneekö niiden lumovoima koskaan legendaarisen Mid-Century Modernin rinnalle? 

Päänavauksena Annmari’s & Piasa tekivät juuri sen mitä on kaivattu ja odotettu. Ne antoivat uudet kriteerit designhuutokauppojen visuaaliselle estetiikalle ja aidosti kansainväliselle toteutukselle. Ne oivalsivat viedä suomalaisten huutokauppamarkkinoiden valovoimaisimman kategorian sinne, missä laaja väestöpohja ja nopeasti taittuvat etäisyydet takaavat suurimman huomioarvo. Menestystarinaa ei synny ilman uskallusta aloittaa pohjatyö. Tunnettuuden lisääminen ja saavutettavuuden parantaminen on ensiaskel kohti kiinnostuksen ja asiakaspohjan laajenemista. 

Optimistinen tulevaisuudenvisioni alkaa luettelon kohteista 251 ja 252 (Kirsi Gullichsen), joiden myötä katse voisi kääntyä designin historiasta siihen, mitä suomalaisen muotoilun nykyisyydellä ja tulevaisuudella, 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä muotoilijasukupolvilla voisi olla tarjottavanaan. Kurjemmassa tulevaisuudenkuvassa esineitä virtaa ulos Suomesta entistä enemmän, ja yhä harvempi niistä palaa koskaan takaisin. Arvoesineillä on historian saatossa ollut tapana seurata sotaa tai rahaa – ja harvinaisimmat taideteokset & designesineet ovat kuin harvinaiset maametallit kaivosalalla. Entä sitten, kun arvonsa säilyttävä esineistö – viimeisetkin kotien katoista ja julkisista tiloista remonttien, muutostöiden, omistajavaihdosten ja käyttötarkoituksen muutosten myötä riisutut messinkivalaisimet ovat matkanneet ”maailmalle” aivan kuten 170-1800-lukujen vaihteen arvoantiikki ja iso osa taidelasin huipuista aikoinaan? Kun tuotanto on ulkoistettu, kauppakeskusten yhdenmukainen ketjutarjonta korvaa paikallisvärin ja kodeissa on enemmän halvalla valmistettuja sisustustavaroita ja kertakäyttösisustuksia kuin kestävää kulttuuria? Muistelemmeko loistavaa menneisyyttämme, sen taitajia, osaajia, tekijöitä ja muotoilun ympärillä kukoistanutta tuotantoklusteria museoissa – ja viimeinen sammuttaa valot, takanaan kerran niin loistava tulevaisuus?

Kuvat: Screenshots Piasa Annmarie Finnish Design -luettelosta, jonka upeista valokuvista ovat vastanneet Annmaris ja Xavier Defaix