Helsingin designhuutokaupat näkivät syyskuussa tyylikkään ylilennon, kun tamperelainen Annmari’s liiti kotikentältä suoraan Pariisiin. Nimeään virtaviivaistanut Annmari’s Nordic Auctions on jo hyvän aikaa pitänyt käsissään suomalaisen designin jälleenmyynnin valtikkaa. Yritys on osoittanut hallitsevansa uudet informaatiokanavat, huutokauppojen live ja online-toteutuksen, verkon, verkostoitumisen, markkinoinnin, imagon – ja visuaalisuuden. Vaikuttavasta designtarjonnasta ja huippuhinnoista on tullut Tampereen Hämeentiellä enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Korona-aika taisi antaa vauhtia uusille kunnianhimoisille avauksille. Kun asiakkaiden tie tarjolla olevien esineiden luo mutkistui maskien ja matkustuskieltojen taakse, Annmari’s vei esineet keskelle Länsi-Euroopan laajinta ja vahvinta ostajakuntaa. Yhtälöön liitettiin ranskalaisen Piasan osaaminen ja huutokauppakuratointi – ja voilá! Lopputulos oli tyylikäs kuin suomalaisen designin jalokivet konsanaan.

Tampereella on oivallettu, että maantieteellä on merkitystä, mutta kilometreillä ei. Pariisi on Tampereelta katsottuna yhtä lähellä kuin Helsinki. Verkostoituneessa maailmassa sama pätee myös toisinpäin: Pariisista käsin Tampere on yhtä lähellä, kaukana tai sivussa kuin Helsinki. Joten miksei menisi Tampereelta suoraan eurooppalaisten designmarkkinoiden keskipisteeseen?

Vaikka monet netissä toimivat huutokaupat houkuttelevat ostamaan tavaraa kuviin ja ulkonäköön perustuen, arvodesignin keräilijälle ulkonäkö on vain osa kokonaisuutta. Materiaali, työn jälki, tuotteen laatu ja kunto ovat olennainen osa esineen pitkän aikavälin arvoa. Mitä suuremmista summista on kyse, sitä todennäköisemmin hankita tehdään kestämään elämää vielä omistajansa jälkeen, ei vaihtamaan omistajaa, kun tyyli muuttuu ja kotia laitetaan taas kerran uuteen kuosiin. 

Ensiluokkaisissa designkokoelmissa muotoilun vuosikymmenet limittyvät ja kerrostuvat muodostaen kuvan siitä, mikä kulloinkin on ollut taitojen, tekniikoiden, uusien oivallusten ja luovien näkemysten parhaimmistoa: visuaalisesti, aistimellisesti ja toiminnallisesti. Siksi keräilijöiden tahtoa nähdä kohteet ennen päätöksentekoa omin silmin ei pidä aliarvoida. Annmari’s ja Piasa tarjosivatkin näytön Pariisissa. Paikka oli tyylin ja laatutietoisuuden keskipisteessä, rue du Faubourg Saint-Honorélla, jolta löytyvät maailman suurimmat muotitalot sekä hurmaavin – ja kallein -ruusukauppa Roses Costes. 

Suomesta Pariisiin oli vain klikkauksen verran matkaa, kun valittavana oli virtuaalinäyttö verkossa, web-katalogi tai painettu luettelo. Latasin painetun luettelon. Avasin pdf-tiedoston ja hymyilin. Kanteen valittu yksityiskohta messinkivalaisimen rei’itetystä kuvusta toi mieleen valon ja lämmön, auringon, avaruuden sekä 1950-luvun tulevaisuuden utopiat à la Jacques Tati ja elokuva Enoni on toista maata. Pienen lyöntivirheen ”costumer service” ohitin olankohautuksella: ”C’est la vie – broken English!” Sitten aloin selata kuvia. 

Kohteista oli listatut perustiedot, ja joistakin myös provenienssi, näyttelytiedot ja kirjallisuuslähteet. Lisätietoa tai kuntoraportta haluaville annettiin kaksi kontaktihenkilöä. Halutut tiedot sai lähes millä tahansa suurimmilla läntisen maailman keräilykielillä – formidable, impresionante, erstaunlich!

Katalogin sivut avautuivat edessäni kuin korut. Kuvat olivat elegantteja. Kuvakulmat oli harkittu kohde kerrallaan, esinetyypin, koon ja materiaalin mukaan. Kuvat detaljeista olivat aistikkaita. Ne kertoivat myös esineen arvon kannalta olennaiset yksityiskohdat. Arkistojen mustavalkokuvat loivat ajankuvaa ja veivät nostalgiamatkalle paikkoihin, joihin huutokaupan kohteet on aikanaan suunniteltu. Henkilökuvat muotoilijoista antoivat tekijöille kasvot. Sokerina pohjalla oli muutamia valokuvia valmistusprosesseista; kunnianosoituksia käsityölle, eri alojen ja tekniikoiden osaajien työpanokselle ja koko suomalaisen designin historialle.

Luettelon sivuilla vuorottelivat tutut kohokohdat ja laatulöydöt, joilla kansainväliset keräilijät voivat erottautua vertaistensa joukossa. Vakionimet, kuten Tynell, Aalto, Johansson-Pape, Wirkkala, Sarpaneva, Kaipiainen olivat totta kai mukana; heidän rinnallaan ansaitun paikkansa olivat saaneet Wivi Lönn, Arttu Brummer, Olof Ottelin, Werner West, Runar Engblom, Impi Sotavalta ja Maija Taimi. Aino Aalto pääsi valokeilaan omalla aukeamallaan, kuten kuuluukin. Tämän hetken tavoitelluimmat tekijät, muun muassa Märta Blomstedt, Carl Gustaf Hiort af Ornäs, Antti Nurmesniemi, Ilmari Lappalainen ja Ben af Schultén toivat kaivattua monipuolisuutta designin tähtitarinaan. 

Nähdäkseen lähelle on joskus hyvä lähteä kauas. Annmari’s & Piasa -luettelo ei toistanut samaa huutokaupoista tuttua kaavaa, johon moni Suomessa järjestettävä designhuutokauppa on jopa jämähtänyt. Tuttujen kohteiden lisäksi mukaan oli löydetty ja poimittu uniikkeja harvinaisuuksia. Birger Carlstedtin suunnittelemia huonekaluja en uskaltanut edes odottaa säilyneen. Ilmari Tapiovaaran Palan-kirjahyllykkö ja Cantu-hylly hemmottelivat pohjoismaisella kauneudentajullaan. Lauri Järveläisen suomalainen art deco oli kuin piste i:n päällä tyylin kotikentällä Ranskassa. Kokonaisuutena katsoen valikoiman painopiste oli yhä kultaisessa menneisyydessä. 1980-luku ja sen jälkeiset vuosikymmenet ovat hivuttautuneet Suomen designmarkkinoille hitaasti ja satunnaisesti. Yltäneekö niiden lumovoima koskaan legendaarisen Mid-Century Modernin rinnalle? 

Päänavauksena Annmari’s & Piasa tekivät juuri sen mitä on kaivattu ja odotettu. Ne antoivat uudet kriteerit designhuutokauppojen visuaaliselle estetiikalle ja aidosti kansainväliselle toteutukselle. Ne oivalsivat viedä suomalaisten huutokauppamarkkinoiden valovoimaisimman kategorian sinne, missä laaja väestöpohja ja nopeasti taittuvat etäisyydet takaavat suurimman huomioarvo. Menestystarinaa ei synny ilman uskallusta aloittaa pohjatyö. Tunnettuuden lisääminen ja saavutettavuuden parantaminen on ensiaskel kohti kiinnostuksen ja asiakaspohjan laajenemista. 

Optimistinen tulevaisuudenvisioni alkaa luettelon kohteista 251 ja 252 (Kirsi Gullichsen), joiden myötä katse voisi kääntyä designin historiasta siihen, mitä suomalaisen muotoilun nykyisyydellä ja tulevaisuudella, 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä muotoilijasukupolvilla voisi olla tarjottavanaan. Kurjemmassa tulevaisuudenkuvassa esineitä virtaa ulos Suomesta entistä enemmän, ja yhä harvempi niistä palaa koskaan takaisin. Arvoesineillä on historian saatossa ollut tapana seurata sotaa tai rahaa – ja harvinaisimmat taideteokset & designesineet ovat kuin harvinaiset maametallit kaivosalalla. Entä sitten, kun arvonsa säilyttävä esineistö – viimeisetkin kotien katoista ja julkisista tiloista remonttien, muutostöiden, omistajavaihdosten ja käyttötarkoituksen muutosten myötä riisutut messinkivalaisimet ovat matkanneet ”maailmalle” aivan kuten 170-1800-lukujen vaihteen arvoantiikki ja iso osa taidelasin huipuista aikoinaan? Kun tuotanto on ulkoistettu, kauppakeskusten yhdenmukainen ketjutarjonta korvaa paikallisvärin ja kodeissa on enemmän halvalla valmistettuja sisustustavaroita ja kertakäyttösisustuksia kuin kestävää kulttuuria? Muistelemmeko loistavaa menneisyyttämme, sen taitajia, osaajia, tekijöitä ja muotoilun ympärillä kukoistanutta tuotantoklusteria museoissa – ja viimeinen sammuttaa valot, takanaan kerran niin loistava tulevaisuus?

Kuvat: Screenshots Piasa Annmarie Finnish Design -luettelosta, jonka upeista valokuvista ovat vastanneet Annmaris ja Xavier Defaix