Julkisuudessa taideväärennökset ovat yksi taide- ja antiikkikaupan kestoaiheista. On väitetty, että jopa 1/5 liikkeellä olevasta vanhasta taiteesta olisi väärennettyä tai ainakin väärin identifioitua. Luku kuulostaa suurelta. Maailmanlaajuisesti se tarkoittaisi kahta kymmenestä, kahtakymmentä sadasta teoksesta jne. – ja tämä ainoastaan vanhemman taiteen osalta. Olipa luku täsmälleen oikein tai yläkanttiin, väärennökset syövät taidekaupan uskottavuutta, murentavat luottamusta alan ammattilaisiin ja kaivavat maata taiteenkeräilyn jaloimman motiivin eli kulttuurin vaalimisen jalkojen alta.

Mitä siis tavallinen taiteen ostaja tai keräilijä voi tehdä välttääkseen väärennösten sudenkuopat? Ensimmäiseksi on syytä muistaa, että väärentäjät ja väärennettyjä teoksia tarjoavat ovat ammattilaisia, älykkäitä ja taitavia ihmisiä, jotka osaavat oman alansa niksit.

Nyrkkisääntö numero yksi: jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se tuskin on totta. Hälytyskellojen on syytä soida, jos teosta tarjotaan poikkeuksellisen edullisesti, harkinta-aikaa annetaan vähän tai ostajakandidaattia hoputetaan vedoten työn omistajan elämäntilanteeseen. Kun teos on aito, pyydetty hinta korkea ja myyjä tavoitettavissa pysyvästä toimipaikastaan, aikaa on kyllä sekä harkintaan että jopa keskusteluun kyseiseen taiteilijaan perehtyneen asiantuntijan kanssa. Sitä paitsi hyvälle työlle löytyy ennen pitkää useita kiinnostuneita ostajaehdokkaita, joten olisi uskomattoman taitamatonta bisnestä tarjota mainiota teosta alehintaan. Hoputtamalla vedotaan tunteisiin ja inhimilliseen ahneuteen: ”Osta nyt niin kilpailijat eivät ehdi ohitsesi”. Mahtaako kilpailijoita oikeasti olla olemassakaan, jos teos ei ole laadukas tai edes aito? Summa summarum: olipa taideteos kuinka hyvä tahansa, hätiköity ostopäätös on aina riski. Kiireessä voit jopa hankkia maalauksen, josta et lopulta edes pidä.

Sääntö numero kaksi: taidehankinnat ja keräily on aina syytä perustaa realismiin.
Aiemmin tuntemattoman Schjerfbeckin tai Rembrandtin tupsahtaminen markkinoille Suomessa olisi kiehtova tarina, mutta epätodennäköinen todellisuus. Monet johtavista taiteilijoista tunnetaan jo läpikotaisin, heidän tuotantonsa on kartoitettu ja luetteloitu. Teosten liikkeet, omistajat ja nykyiset sijaintipaikat saatetaan tietää esim. Schjerfbeckin kohdalla hyvinkin tarkkaan. Kolikolla on kääntöpuolensa eli ne nimekkäät taiteilijat, joita ei ole vielä tutkittu, joiden tuntijoita ei ole olemassa tai lähipiiriä elossa. He ovat väärentäjille houkuttelevaa riistaa.

Suomalaisen keräilijän ei ole myöskään realistista kuvitella pystyvänsä haalimaan huippukokoelmaa vaikkapa Repinin, Aivazovskin tai Picasson teoksia. Ensinnäkin suuri osa tällaisten taiteilijoiden öljyväimaalauksista on jo alun perin päätynyt aivan muualle kuin Suomeen. Toiseksi maailmalla riittää ostovoimaisia keräilijöitä, joten huipputeoksia tarjotaan ensi sijassa sinne, missä tunnettuja keräilijöitä ja ostovoimaa tiedetään olevan. Kolikon kääntöpuoli on se, että taidemarkkinoiden reuna-alueille saatetaan tieten tahtoen tarjota heikkolaatuisempia teoksia tai väärennöksiä. Niiden tunnistamiseen ei välttämättä löydy yhtä helposti asiantuntijaa täältä kun taidekaupan suurista keskuksista. Siksi luotettavat ja kansainvälisesti arvostetut asiantuntijakontaktit ovat ulkomaisella taiteella kauppaa käyville kultaakin kalliimpia.

Ulkomaisen arvotaiteen osalta ei siis kannata langeta houkutukseen ostaa hyvä Repin halvalla. Valitse mieluummin hyvä ja aito suomalaisen taiteilijan teos käypään hintaan. Menneiden vuosikymmenten näyttelyistä Suomeen jäänyt vanha ulkomainen taide tai kansainvälinen modernismi, grafiikka mukaan lukien ovat asia erikseen. Jos sellaisia osuu kohdalle, päätöksenteon tueksi on hyvä etsiä dokumentit kuten näyttelyluettelot ja ostokuitit. Katalogi on parhaassa tapauksessa tallella näyttelyn järjestäneen museon arkistossa. Kaikkien dokumenttien täytyy tietysti olla kiistattomasti yhdistettävissä juuri kyseiseen teokseen.

Minun ratkaisuni sävähdyttävän taidekokoelman keräämiseen olisi veikata mustaa hevosta tai pelata jokerikortilla eli ostaa suomalaista tai kansainvälistä nykytaidetta niin suoraan taiteilijalta tulleena kuin mahdollista. Olisi hauskaa odotella hankintojen sijoittumista taiteen tähtitaivaalle ja jännittää, ehdinkö omana elinaikanani nähdä uusien ”Picassojen” löytyvän omasta kokoelmastani. Todennäköistä olisi, että löydöt jäisivät vasta seuraavan sukupolven iloksi tai niitä ei ilmaantuisi lainkaan, mutta olisipahan teoksista riittänyt elämäniloa pitkäsi aikaa!

Sääntö numero kolme: arvotaidetta ei myydä tarinoilla, vaan faktoilla ja todennettaviin lähteisiin perustuvalla historialla.
Tarinat voivat olla hyviä, hauskoja ja houkuttelevia, mutta niiden varaan ei taiteen arviointia tai hankintaa voi yksin perustaa. Jokaisen tiedon ja tarinan takaa täytyy löytyä todennettavissa oleva lähde. Ilman uskottavaa ja perusteltavissa olevaa lähdettä tarinat jäävät vain perimätiedoksi ja kertomuksiksi, joiden hauskuus ja viihdyttävyys voi olla suurempi kuin todenperäisyys. Alan ammattilaisen ei pidä liitää teokseen tarinoita ilman perusteita, vaan pyrkiä aina tarkastamaan sekä suullisten tietojen että kirjallisten dokumenttien paikkansapitävyys. Se on yksi asiantuntijatahojen luotettavuuden ja uskottavuuden peruskivistä. Siihen asiantuntija on koulutettu; samaa tietämystä ei voi edellyttää hänen puoleensa kääntyvältä maallikolta eli myyjältä ja ostajalta.

Asiantuntijuus syntyy vuosien kuluessa kootusta tietopääomasta sekä kyvyssä lukea niitä tiedonmurusia, jotka taideteos itsessään sisältää. Nämä tiedonjyvät teos kantaa mukanaan vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Kun aikaa kuluu ja asiantuntijat vaihtuvat, asiaan perehtynyt osaaja pystyy näkemään samasta teoksesta samat asiat, jotka myös aiemmat asiantuntijapolvet kykenivät siitä lukemaan. Ihanteellinen tilanne on, kun suullinen kertomus ja teoksessa itsessään piilevä informaatio kohtaavat, sopivat yhteen ja vahvistavat toinen toisensa. Silloin tarina voidaan liittää osaksi teoksen historiaa ja se voidaan kirjata muistiin, tietysti säilyneisiin kirjallisiin tai kuvallisiin dokumentteihin tai joissakin tapauksissa pelkkään suulliseen tiedonantoon viitaten.

Väärentäjillä on monta tietä, eivätkä läheskään kaikki niistä kohtaa taiteen polulla vaeltavaa matti- tai maijameikäläistä.

Kansainvälinen väärentäjä voi esimerkiksi tehdä muutamia teoksia todella kovien taiteilijoiden nimiin ja saada suuren tuoton suhteellisen vähälukuisilla kaupoilla. Ajatuksen logiikkana on ”mitä vähemmän kauppoja sitä pienempi kiinnijäämisen riski”. Väärennös voidaan myös yrittää myydä siellä, missä taiteilija ei ole yhtä tunnettu kuin ydinalueellaan. Tai teos pyritään kauppaamaan sellaiselle keräilijälle, jonka huomassa se pysyy riittävän pitkään. Silloin aitousongelma paljastuu vasta seuraavalle polvelle, kuten jälleenmyyntitilanteessa karvaasti pettyvälle perikunnalle. Väärentäjä on silloin jo kaukana ja tavoittamattomissa, ehkei enää edes elossa.

Ikävintä on, kun hyvä kokoelma pyhittää väärän teoksen. Se tarkoittaa, että keräilijän status, maine ja tunnettuus antavat kokoelmaan pujahtanelle taitavalle väärennökselle aseman, josta käsin se saattaa päästä jopa asiantuntijoiden kriittisen ja pahaa-aavistamattoman seulan läpi näyttelyihin, kirjoihin ja osaksi taiteilijan virallista tuotantoa. Samoin voi käydä, jos väärennös pääsee arvostetun huutokauppakamarin kuvalliseen luetteloon. Vaikka teos huomattaisiin ja vedettäisiin ennen h-hetkeä pois myynnistä, vahinko on tapahtunut. Olipa myyjä liikkeellä vilpillisissä aikeissa tai ei, teos palautuu hänelle, ja jossakin kauempana hieno luettelo tietoineen voi upota uuteen uhriin täydestä.

Missä minä henkilökohtaisesti näen suurimmat vaaranpaikat?

Arvokkaimpiin teoksiin ja kuuluisimpiin tekijöihin liittyy suurin kiinnijäämisen riski. Ne herättävät todennäköisemmin asiantuntijoiden ja tutkijoiden huomion ja niiden osalta tietoa ja tutkijoita on maailmanlaajuisesti enemmän kuin pienempien ja paikallisempien taiteilijoiden kohdalla.

Siksi minä näen ensimmäisen vaaran kohtuuhintaisten ja pienempien mestareiden nimiin tehtyjen väärennösten laajamittaisessa tehtailussa.
Tällaisten teosten myyminen kotien seinille takakontti- ja suorakaupalla voi tuottaa vilpintekijälle pitkän pennin ennen kuin yksikään ostajista ehtii lähteä tarjoamaan hankintojaan jälleenmyyntiin ja teos todetaan väärennökseksi. Väärentäjä saattaa jopa tietää, että kokenut silmä olisi huomannut yksityiskohtien, materiaalien, sivellintyöskentelyn tai väriskaalan yhteensopimattomuuden. Hän tietää senkin, ettei taidetta kodin koristukseksi ostavan tavallisen ihmisen voi odottaa siihen kykenevän. Maallikko ei useinkaan pysty tai edes ehdi hankkia samaa laajaa, perusteellisen koulutuksen ja pitkän kokemuksen myötä kertynyttä tietoa ja taitoa, joka on kaiken a ja o taidekaupan asiantuntijaorganisaatioissa. Vastineeksi juuri tästä osaamisesta ja sen tuomasta oikeusturvasta maallikot maksavat asiantuntijoille vaivanpalkkaa, välityspalkkioita tai arviointikuluja.

Toisen vaaran näen taitavasti toteutetuissa ja aidosti vanhoissa maalauksissa, joiden identiteetti on vaihdettu.
Taiteilijan elinaikana tehtyjä vanhoja kopioita voidaan kaupata taiteilijan omakätisinä teoksina. Signeeraamattomaan maalaukseen saatetaan lisätä sen kanssa yhteen sopivan taiteilijan nimi. Tällöin teos voi olla hyvä, jopa erinomainen, mutta siihen lisätty nimi on väärä. Tavattomia eivät ole myöskään jatketut monogrammisigneeraukset. Jos maalauksen tyyli ja aihe ovat sopivia, ulkomaisen tekijän sukunimen alkukirjain voi saada jatkeeksi suomalaiseen taiteilijaan sopivan sukunimen.

Kolmas vaara piilee siinä, etteivät irrotettavissa olevat dokumentit ja yksityiskohdat kuten erilliselle paperille kirjoitetut aitoustodistukset, taustapahvi teksteineen tai näyttelyetiketteineen tahi kehyksiin tai jalustaan kiinnitetty laatta nimikaiverruksineen ole vakuus tietojen paikkansapitävyydestä.
Kylmä tosiasia on, että kaikki irrotettavat elementit voidaan siirtää alkuperäisestä yhteydestään toiseen teokseen, me kaikki pystymme kirjoittamaan nimen ja kuka tahansa voi kaiverruttaa ja kiinnittää teokseen laatan nimi- tai omistuskirjoituksineen.

Mitä tästä opimme?

Väärentäjän ei aina tarvitse aloittaa työtään tyhjästä. Hän voi hankkia signeeraamattomia tai sopivasti signeerattuja tauluja ja työstää, ammattislangilla sanottuna jalostaa, niille arvonnousua. Tai hän voi onnistua välittämään teoksen myytäväksi nimettömänä ”maalauksena” tai ”veistoksena”. Silloin vahinko saattaa lähteä kiertämään vasta, kun työn ostaa pahaa-aavistamaton tai vilpillinen diileri tai yksityishenkilö, joka myy tai lahjoittaa sen eteenpäin tulkiten siihen merkityn monogrammisigneerauksen tahattomasti tai tahallisesti väärin.

Taidekaupassa on siis syytä luottaa tietoon, ei langeta tarinoiden, kuvitelmien tai haaveiden pauloihin. Suuresta riskinotosta voi joutua maksamaan kovat oppirahat, aivan kuten missä kaupanteossa tahansa. Kun sinulle kerrotaan asiantuntijan lausumaa kommenttia kaupan kohteena olevasta teoksesta, asiantuntijan nimeksi ei riitä herra tai rouva ”Joku”, vaan lausunnon takaa täytyy löytyä todellinen henkilö, johon voit tarvittaessa jopa ottaa yhteyttä tarkempia tietoja kysyäksesi.

Viimeisenä muistisääntönä on tosite. Pyydä myös taidekauppaa tehdessäsi kuitti, joka kertoo mitä olet ostanut, mihin hintaan ja keneltä. Älä tyydy siihen, että sarakkeessa lukee pelkkä ”maalaus”. Jos sinulle myydään tietyn taiteilijan teos, myyjällä ei ole mitään syytä olla kirjoittamatta kyseisen taiteilijan nimeä myös siihen kuittiin, joka jää kirjallisena dokumenttina osaksi teoksen historiaa ja omistajaketjua. Kun kuitissa mainitaan tekijä, aihe, signeeraus, ajoitus, koko, materiaali ja muut teoksen tunnistamiseen tarvittavat yksityiskohdat sekä kauppahinta, siitä on tulevaisuudessa apua perinnönjaossa, vakuutusasioissa – ja ikävissä aitousriidoissakin – pätevänä todistusaineistona.

Minä arvostan ammattitaitoa, asiantuntemusta ja asiansa osaavia taidekauppiaita ja muita taidekaupan ammattilaisia. Toivon ja rohkaisen kaikkia teitäkin taiteesta kiinnostuneita onnistuneisiin taidehankintoihin hyvän onnen, suurten tunteiden, talonpoikaisjärjen ja terveen harkintakyvyn kera!